Jo tästä reissusta alunperin puhuttaessa oli homma puoliksi selvä. Puoliksi siltä osin että reissuunhan on lähdettävä, vaihtoehtoja ei ole. Toinen puoli sitten vaatisikin jonkin verran suunnittelua..
Alle 500€, leimaa. Äkkikatsomalta vaihtoehtoja onpaljon, mutta tarkemmalla tutkailulla ei sitten kuitenkaan. Kaikki ehdokkaat ovat joko jossain todella kaukana tai muuten sellaisia tuomiopäivän pommeja ettei niitä varmaan edes kelpuutettaisi laivaan ja reissu tyssäisi alkuunsa. Ja kun kriteereihin lisätään edes jonkinlainen hupiaspekti, oli ehdokaslista hyvin pian lähes tyhjä. Mainittakoon että tein itselleni heti alkuunsa selväksi että vaikken ns. merkkiuskollisuutta pitänyt tässä kovin tärkeänä, olisi alle päätyvän auton oltava kuitenkin vähintäänkin Japanilainen.
Ajattelin että tuo hupiaspekti täyttyisi jos reissuauto olisi (japanilaisuuden rajoissa toki) mahdollisimman paljon jotain muuta kuin mitä nuo harraste/käyttöautot muuten ovat, eli kriteereiksi muodostui vapaastihengittävä, etuvetoinen ja mahdollisimman pieni auto. Inhokerrointa lisätäkseni tuumasin että kaipa sen on oltava kaiken lisäksi punainen, koska inhoan punaisia autoja yli kaiken. Näin ollen kiikarissa olikin pitkään erinäisiä Suzuki Altoja, Daihatsuja, sekä hyvin vahvoina ehdokkaina Mazda 121:siä. Tuollaisen Mummo Ankka -Mazdan olisinkin varmaan hankkinut jos olisi sopiva hyvään hintaan tullut vastaan mutta tuntuivat olevan kovin hinnoissaan nekin.
Tilanne aukesi kuitenkin hyvin pian, hieman yllättäenkin, kun tyrkylle tuli eräs Nissan Micra. Se oli pieni, punainen, rähjäinen ja muutenkin kaiken kaikkiaan kurja. Oiva ehdokas siis. Mutta kas, Micrassa oli yksi pieni ominaisuus joka kruunasi pelin. Sähkötoiminen rättikatto!
Japanilaisilla oli mielenkiintoinen villitys 90-luvun taitteessa. Pieniä kauppakassikippoja varustettiin kangaskatolla siinä määrin että taisi about jokaisella japsimerkillä olla vähintään 2-3 ”open top/canvas top” mallia. Nämä eivät siis ole cabrioletteja, convertibleja, tai mitään muutakaan, mikä bulevardia pitkin lipuessaan saisi päitä kääntymään tai pöksyjä kostumaan. Ehei, nämä olivat ihan yhtä susirumia kinnereitä kuin kovakattoisetkin kauppakassiveljensä ja -siskonsa, mutta silti niihin oli saatu vangittua se kiva avoautoilun fiilis kun vaikkapa kesäiseltä uimaretkeltä kotiin ajellessa saa tukkaa kuivatella tuulessa tai illan pimetessä kallistaa penkin makuuasentoon ja katsella tähtitaivasta puiden huminaa kuunnellen.
Leppis oli ollut varkailla ja näin ollen poistettu rekisteristä joten se piti hoitaa ensimmäiseksi. Vaan talvi meni muunlaisten kiireiden parissa joten auto seisoi pihalla välillä useammankin metrin korkuisen lumikasan alla. Välillä suoraan sanottuna hirvitti että kestääkö kangaskatto lumimassan painon vai olisiko se kohta täynnä lunta. Katto kuitenkin kesti eikä se lumen sulaessakaan päästänyt vesiä sisälle joten siltä osin toivoa oli. Talven väistyttyä alkoi projekti Micra kilpiin. Ei siis muuta kuin akun miinuskaapeli kiinni ja kokeilemaan. Laakista käyntiin! Hymy levisi huulille kun kone kehräsi nätisti, ehkä pääsisin oikeasti vähällä eikä tarvitsisi moottorille tehdä mitään. Hymy kuitenkin hyytyi testilenkillä pihan ympäri. Kytkin luisti pahemmin kuin juttu paikallisen marttakerhon vuotuisissa kevätmyyjäisissä. Tällä ei paljoa Alppeja ylitettäisi. Lisäksi pörinästä ja kolinasta päätellen pakoputki oli ilmeisesti irtipoikki ja olihan se parin metrin lumikasakin päässyt tuhojaan aiheuttamaan; Pyyhkimien läpiviennit olivat taipuneet melkein poikki, joten hankintalistalle meni siis kytkimen lisäksi myös pyyhkimien vivusto.
Onneksi kyse oli kuitenkin tekniikaltaan sen verran yleisestä autosta että varaosia tuntui vielä jonkin verran löytyvän.
Kytkin löytyi paikalliselta purkamolta huimaan 20€ hintaan ja pyyhkijöiden vivustokin järjestyi muodolliseen 15€ hintaan. Kytkimen massiivinen koko aiheutti tulevissa kanssamatkaajissa sen verran hilpeyttä että se ehti tähän blogiin jo kauan ennen itse Leppistä. Pakoputkesta löytyi onneksi vielä sen verran tervettä että sen kanssa selvittiin hitsauksella.
Team Kirsikan jarruremonttiaikeista innostuneena hain itsekin Leppikseen uudet etujarrupalat. Tuumasin että hyvä ne on ehkä uusia ettei tule yllätyksiä Alpeilla. Vaan kas! Etujarrut avattuani huomasin että siellä oli aivan uudet palat jo valmiiksi! Eikä levyissäkään ollut mitään valittamista.
Turhapa noita etupaloja olisi vaihtaa joten jätin uudet palat pakettiinsa ja siirryin tutkailemaan takapäätä, josko sinne pitäisi jotain remonttia tehdä. Irrotettuani takarenkaan oli yllätys vähintäänkin yhtä suuri kun rumpu tipahti käteen ilman minkäänlaista väkivaltaa ja alta paljastui mitäpäs muutakaan kuin käytännössä uudenveroiset jarrukengät, ilmeisesti aivan hiljattain uusittuine kiiltävine jousineen ym. ja itse rummussakaan ei ollut minkäänlaista kulumaa. Kaikesta päätellen Leppis on ollut hyvällä pidolla edellisessä elämässään.
Katto auki!
Suurin osa Leppiksen sympaattisesta olemuksesta juontuu sen avattavasta katosta. Vaan sepäs ei auennutkaan ihan noin vain. Liekö syynä ollut pitkästä seisotuksesta johtunut käyttämättömyys, vai ison lumitaakan aiheuttama kankeus. Nappia painettaessa kyllä moottori surisi mutta kattopa ei hievahtanutkaan. Katto olisi kuitenkin saatava auki, vaikka sitten puukolla. Onneksi teräaseisiin ei sentään tarvinnut kajota vaan määrätietoisen vääntelyn, kääntelyn, ohjureiden taivuttelun ja paikalleen asettelun, sekä pienen voitelun avulla katto vihdoin alkoi toimimaan. Nyt se pelaa jo napista painamalla niin kuin pitääkin, mitä nyt aikojen saatossa hieman kutistunut katto tuppaa välillä laskostumaan väärin joten joskus sitä joutuu vähän avittelemaan.
Vaihtelin vielä ajovaloihin uudet polttimot palaneiden tilalle, maksoivat melkein 2€/kpl! Näillä eväillä sitten alettiin puuhaamaan uudelleenrekisteröintiä. Ei muuta kuin konttorilta siirtotarrat ja niiden voimalla päästömittaukseen. Päästötesti läpäistiin kannustavien kehujen kera joten seuraavaksi suunta konttorille. Katsastusmiestä tuntui huvittavan idea siitä että tällainen ”raato” rekisteröidään vain vietäväksi pois maasta romutettavaksi. Vaan kun Micrasta ei korjattavaa löytynyt niin leima tuli että heilahti ja niinpä Leppis hymyilikin pian uusien kiiltävien peltikilpien kanssa.
Team Leppis kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti