Puoliväli häämöttää.

Bormio, Italia. Kello jossain puolen yön korvilla ja väsynyt matkalainen koittaa taistella unta vastaan kirjoittaakseen johonkin intterweb blogiin. Tää on kuulemmna sitä nykyaikaa.
Olisihan tätä kai ollut jees raapustella sitä mukaa kun reissu etenee mutta tämä on nyt peräti toinen kerta kun tämän reissun aikana nettiä käyttämään. Onneksi kuitenkin pari muuta tiimiä on matkan varrelta kuulumisia jo viljellyt niin koitan tässä lähinnä väkästellä pienen katsauksen Leppiksen näkökulmasta.



Niin kuin aina isommalle reissulle lähtiessä, lähtöpäivä tuli tälläkin kertaa lopulta aivan silmille.
Vaikka kaikenlaisia valmisteluja tuli tehtyä pitkin edeltäviä viikkoja, meinasi moni asia silti jäädä totaalisesti vaiheeseen ja niin lähtöä edeltävä yökin tuli vietettyä pääosin tallilla Leppistä valmistellessa. Yöunet jäivät noin tuntiin. Kokoontuminen muiden kanssa Ahveniston moottoriradalla antoi hyvin osviittaa siitä kuinka poskettoman hauska reissu tästä olisi tulossa.
Koko jengillä oli oikeasti kivaa ja kelikin oli mitä parhain, joskin hieman kuuman puoleinen.
Ahveniston hornankattilan mittari näytti +32 astetta ja voin kertoa että poncho ei ole se viilein asuste jota on tullut testattua. Muutaman tunnin hikoilun ja nauramisen jälkeen suunnattiin kohti Turkua, matka sujui rattoisasti katto auki, sombrero lepattaen, Meksikolaista Duranguense musiikkia kuunnellen (maistiaiset). It's a love song, puto!


Ruotsista Tanskaan siirtyminen olikin jo toisenlaista tarinaa. Pitkän ja puuduttavan Ruotsin läpiajon jälkeen usutin kartturin ajamaan Malmösta eteenpäin ja eikös juuri silloin pamahtanut niskaan kammotyason ukkosmyrsky. Juutinrauman silta ylitettiin vertahyytävien pilvien alla ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä. Kovassa sateessa huomattiin Micran sadekelin ominaisuuksissa uusi miinus. Se ei varsinaisesti häiritse että tihkuasento ei toimi, eikä sitä toki kaatosateessa kaipaisikaan. Mutta kun pyyhkijänsulkien varret ovat alapäistään sen verran väljät että aina sunnnanvaihdossa ne jäävät hetkeksi aikaa paikoilleen,alkoi siltaa ylitettäessä sateen piiskatessa hieman jännittämään, että mitäs tässä nyt vielä käykään. Samoihin aikoihin Team Kirsikan pojat huutelivat radiolla että heidän pyyhkijät pysähtyivät, tosin syynä oli heillä kuitenkin rehellinen suomalainen tyhmyys, eikä varsinainen tekninen vika. Silllasta yli päästyämme (ja oikeastaan alikin, tuo tie kun kulkee pätkän tunnelissa) stopattiin huoltoasemalle jossa vaihdoimme Micran spoileripyyhkijän tilalle perusmallisen joka tuntui tökkivän hieman vähemmän.


Ja matka jatkui kohti Saksaa jossa yövyttiin heti Fehmarnin saarella jonkun leirintäalueen parkkipaikalla kun oltiin perillä liian myöhään päästäksemme sisään. Yöstä tulikin ikimuistoinen koska nukuimme Micrassa. Micrassa nukkuminen sinänsä ei välttämättä ole mikään elämää mullistava asia vaikka siellä ahdasta onkin, mutta kun sinnekin sattui juuri sopivasti kunnon ukkosmyräkkä. Täytyy sanoa että jos ukkosesta tykkää niin tuollainen rättikattoinen auto on omiaan antamaanhy vin läheisen yhteyden myrskyn äänimaailmaan tuulineen, ropinoineen ja jyrinöineen. Vaan siitä selvittiin hengissä ja saatiin pari tuntia untakin ja mikä parasta, Micran katto piti vedet ulkopuolella!

Ensimmäisestä päivästä Saksassa ei myöskään ole juuri mainittavaa, ajeltiin ristiin rastiin pieniä teitä ja jäätiin lopulta Magdeburgiin yöksi. Edellisten öiden vähiin jääneiden unien vuoksi päätimme itsekin ottaa hotellin ja se kannatti, hyvät oli unet. Seuraavana aamuna suunnattiin taas kohti etelää ja Dachaun entistä keskitysleiriä. Matkalla yövyttiin vielä leirintäalueella Ingolstadtin kupeessa. Tässä vaiheessa testasimme reissua varten hankittua 12e telttaa, joka osoittautui muuten ihan hintansa väärtiksi mutta auttamatta liian pieneksi allekirjoittaneen käyttöön; Aivan nurkasta nurkkaan asettuessa mahduin nippa nappa olemaan suorassa.



Olin käynyt tuolla Dachaussa joskus lapsena ja melko hyvin se lopulta vastasikin hataria muistikuvia. Paikka on omiaan vetämään aikuisenkin miehen vakavaksi.

Dachaun jälkeen päästiinkin starttaamaan kohti viimeistä kiintopistettä Saksan puolella. Neuschwansteinin linna aivan Saksan etelärajalla on paikka joka on aina ollut ns. "pakko nähdä" listalla ja nyt se osui melko sopivasti suunnitellulle reitille.
Linna olikin kaikkien ennakkokuvitelmien mukainen ja äärettömän vaikuttava ilmestys, vaikkakin ensimmäinen fiilis sen tultua esiin mäennyppylän takaa olikin että onko se sittenkin noin pieni?
Vaan kun sen luokse lopulta pääsi (sisälsi yhden elämäni pelottavimmista kyydeistä, sukkulabussi alhaalla olevan kylän ja ylhäällä vuoren rinteellä sijaitsevan linnan välillä, aivan serpentiinitien reunaa hipoen), olikin tilanne aivan selvä. On se vaan mahtava paikka kaikessa majesteettisessa typeryydessään.
Kannattaa tsekata. Oikeasti!

Linnan jälkeen olikin aika jättää Saksa taakse ja ajella aina vaan hienommiksi muuttuvia vuoristoteitä kohti Itävaltaa ja siellä Nassereithin kylässä sijaitsevaa leirintäaluetta. Jo tuonne Neuschwansteinin linnalle mentäessä oli mahtava hetki kun saatiin ensimmäiset näköhavainnot Alpeista. Siihen asti oltiin ajeltu jo ihan kohtalaisia ylänköjä ja jyrkkiäkin mäkiä mutta kun yhtäkkiä edessä seisoo näennäisesti suoraan pellosta kohoava pystysuora seinämä, muistaa taas että niitä oikeastikin isoja mäkiä on olemassa.
Anyway, leirintäalue oli tosi jees, saatiin nukuttua ja alueella oleva uima-allas kruunasi pitkän ja raskaan päivän.



Stelvio Pass ja autojen tosikoitos.

Yö tuli nukuttua Micrassa ja siinä nukkuessa kun ei mahdollisia asentoja ole kuin tasan yksi: Penkillä selkänoja taaksepäin kallistettuna röhnöttäminen. Jalat alaspäin nukkuminen (ja ilmeisesti muukin rasittaminen) alkoi näkyä ja aamuun lähdettiin nilkka mukavasti turvonneena.
Sen ei kuitenkaan annettu haitata vaan lähdettiin pikaisen markettiaamupalan jälkeen ajelemaan kohti Italiaa ja Stelvio Passia, yhtä reissun kohokohdista.

Italiaan saavuttiinkin kohtalaisen nopeasti. Matkalla nähtiin toinen toistaan upeampia linnoja ja niiden raunioita, vuoria ja taas vuoria, vuorien välissä laaksoja, vuoripuroja ja vesiputouksia,
kauniita alppikyliä, ynnä muuta suu auki tuijotettavaa sik oossom matskua.

Lopulta päästiin ylös Stelvion kylään jossa pikaisen kahvitauon ja auton kunnon tsekkauksen jälkeen lähdettiin kohti varsinaista kiipeilyetappia.
Itselläni ei ollut oikein mitään varsinaista visuaalista odotusta itse Stelvio Passista, mutta veikkaan että niillä ei olisi ollut mitään väliä kuitenkaan.


Stelvio Pass on kaikessa mahtavuudessaan jotain niin hienoa että sen aiheuttamia fiiliksiä on tässä ihan turha yrittää ruotia. Sen vain sanon että hiljaiseksi se vetää. Kannattaa tsekata.
Myös Micra näytti taas kyntensä ja jyräsi tuonne melkein 3km korkeuteen vailla mitään ongelmia. Lämmöt pysyivät täysin kurissa eikä 1.2 litraisesta voimanpesästäkään tuntunut veto vähenevän ennen kuin vasta ihan ylhäällä, ilmeisesti kuitenkin vain ilman ohenemisen vuoksi.
Toisella puolella tultiin alaspäin lähes yhtä varmoin ottein. Jarrut pitivät mainiosti ja autokin toimi, mitä nyt 10km putkeen moottorijarrulla lasketellessa auton lämpömittari putosi lähes nolliin.
Kaipa siellä on termari koko ajan vähän auki ja kun moottorilla ei ole oikein edes tyhjäkäynnin vertaa kuormaa ja ajoviima tuo viileää vuoristoilmaa, kone vaan kylmenee. Toisaalta, Micrassa on näemmä jossain vaiheessa hieman öljyä päässyt jäähdytysveden sekaan, tiedä sitten olisiko moisellakin vähän vaikutusta johonkin. Jäänee nähtäväksi.



Täytyy kuitenkin sanoa että tuolta huipulta lasketellessa ihan oikeasti jännitti, sinne kun pukkasi juuri sopivasti kunnon sateen ja alla olevat Aurora merkkiset kumit kun tapaavat olla jopa pahamaineisen huonot märällä, ei neulansilmämutkiin yksinkertaisesti voinut kauhean kovaa taittaa. Eli suomeksi: Tultiin alas erityisen varovasti :)


Tässä kaikki tältä erää, koitetaan keksiä uusi kooste tunnelmista ja tapahtumista kunhan saadaan ensin Välimeri näköpiiriin. Tässä vaiheessa ei voi sanoa muuta kuin että järjettömän hieno reissu! En olisi jättänyt väliin mistään hinnasta.

Team Leppis kuittaa.

Leppiksen ensimmäinen kestotesti

Velvollisuudet kutsuivat Team Leppiksen jäseniä Tuuriin Kyläkaupalle FPDA:n osakilpailua järjestämään, ja mikäpä muu olisi paremmin kuuman kesäpäivän matkakulkineeksi soveltunut kuin juuri leimattu Leppis! Tämä olisi ensimmäinen yhtään pidempi reissu Micralla joten luvassa oli arvokasta tietoa pienen ystävämme matka-ajo-ominaisuuksista, kulutuksesta sekä muutenkin yleisestä kunnosta ja ajofiiliksestä.

Tankki täyteen ja matkaan!

Alkumatka meni juuri asennetun mp3 soittimen kanssa tapellessa. Kyseessä on ns. markan soitin mallia Hong Kong/Lidl tms. ja eipä aikaakaan kun sen kanssa luovutettiin ja päätettiin nautiskella ennemmin tuulen huminasta.

Matka taittui mukavasti. Isolohko 1.2 jaksaa vitosella isommatkin mäet eikä 155/13 kumi ollut urista tai tien kallisteluista moksiskaan. Leppoisaa ajelua kaiken kaikkiaan. Aurinko porotti, lämpöä lähemmäs 30 astetta, aurinkolasit päässä ja luu ulkona. Kesä on jees! Illalla kieltämättä hieman niskaa kuumotti ja aurinkolaseista oli ehtinyt jäädä rajat ohimoille. Noh, kesän ja avoautoilun varjopuolia, ei haitanne.

Tarkistetaan bensa, lisätään öljy!

Seuraava päivä oli vähintään yhtä aurinkoinen ja kuuma ja Tuurin Kyläkaupan parkkipaikalle tehdyn radan varressa henkilönosturissa seisominen vei mehut siihen malliin että paluumatka jätettiin suosiolla hieman illemmalle. Jonkin matkaa takaisin päin ajettuamme muistin että ai niin, oli kotoa lähtiessä puhetta että kannattanee tarkistaa Leppiksen öljyt sitten perillä, tuo kun tuntuu silloin tällöin vähän tuprauttelevan sinistä putkesta, ja varsinkin moottoritievauhdissa haisee sen verran että huonovointisempaa saattaisi harmittaa. Luotto Micran pomminvarmaan koneeseen oli kuitenkin sen verran vahva että päätimme ajella rauhaksiin seuraavalle huoltoasemalle asti. Eipä se tien varteen pysähtyminen mitään auttaisi kuitenkaan kun öljyä ei sattunut mukaan tulemaan. Seuraava asema löytyikin parinkymmenen kilometrin ajelun jälkeen. Pysähdys, öljyjen tarkistus ja kas, tikusta kastui vain pää. Eli seossuhde lähentelee 2-tahtisia ja vastedes olisikin fiksua varautua kannullisella öljyä mihin tahansa meneekin. Vaan eipäs auttanut viisastelu tuossa tilanteessa kun kannua ei ollut ja tämä kohtalaisen syvällä korvessa sijaitseva huoltoasemakin oli kiinni. Onneksi paikalle olis ilmeisesti kahvikupposen toivossa pysähtynyt myös samoista kisoista paluumatkalla oleva Sideways Drift Team. Iso mies pienessä punaisessa autossa osui ilmeisesti säälipisteeseen sen verran hyvin että Sideways tiimin Janne sponsoroi kannuun jäänyttä kilpurin öljyä sen verran että Leppis pääsi jatkamaan matkaa turvallisesti. Iso kiitos Jannelle :)

Ilmeisesti Leppis natusteli tuota kisaöljyä sen verran tyytyväisenä ettei mitään muunlaisia ongelmia matkalle enää sattunut vaan pääsimme turvallisesti kotikulmille.

Yhteenvetona todettakoon että tuo kottero kulkee häiritsevän tasaisesti ja mukavasti 80-100km/h matkavauhtia ja tällainen kookkaampikin (191cm + 115kg) jantteri mahtuu sillä ajamaan aivan ongelmitta. Tulipa tuossa heti reissun jälkeen kokeiltua myös minkälainen tuo Micra on ”täydellä kuormalla”. Autoon ahtautui 4 täysikasvuista aikuista ruokailureissua varten. Oikeastaan tuo ahtautua on tässä tapauksessa väärä sana. Nimittäin takapenkkiläisten kommenteista päätellen siellä oli tilaa reilustikin enemmän kuin niissä laitteissa joita meillä normaalisti on ajossa. Hämmentävää..

Kisaviikonlopun kuumuus oli myös hyvä testi Leppiksen tärkeimmälle valttikortille, eli ilmanvaihdolle. 400km katto auki eikä ainakaan vielä aiheutunut minkäänlaisia kolotuksia niskan tai hartioiden seudulle. Välillä oli kunnon läpiveto kun katon lisäksi oli auki myös sekä sivu- että takasivuikkunat. Joku väitti että Espanjassa meitä odottaa noin 40 asteen lämpötila. Kelpaa!

Reissu on tätä kirjoitettaessa jo ovella mutta Leppis tuntuu olevan koko lailla valmis reissua varten. Pitää enää vedellä kabiiniin hieman virtapiuhaa ja tupakansytyttimen haaroitinpalikka Osanetin tarjoamaa invertteriä ja autojääkaappia varten. Näiden oikeaoppisesta asennuksesta olikin kirsikka-sediltä ilmestynyt ihan oiva ohje joten tässä ei liene tarkemmin tarvetta sitä ruotia, ellei niiden kanssa tule mitään kommervenkkeja. Vaan mitäpä näiden autojen kanssa tulisi...

Juhannuskuviot

Juhannusta vietettiin täälläpäin varsin reissuaiheisissa merkeissä. Eilen perjantaina viihdyttiin Tampereella, tuolla mukana illanvietossa oli mukana porukkaa Kirsikan, Leppiksen, Reinikaisen, Tempran ja Kuupan ruorien takaa. Ilta meni rennoissa merkeissä ja tänään lauantaina lähdin Tempran kyydissä kohti Turkua, aikomuksena viettää juhannuspäivän iltaa Sorsanpoika-kaksikon ja muiden paikallisten tuttujen kanssa. Illan kulku on vielä toistaiseksi epäselvää mutta eiköhän tässä monenlaista mukavaa saada aikaiseksi. :)

Leppis aka Leppä aka Lepanderi.

Sekaista, sanon minä. Nimittelyt varsinkin. Kyseessä on kuitenkin sen verran onnettoman ruma pieni punainen ilmestys että jostain sitä huumoria täytyy kuitenkin repiä. Jaa mikä oli? Ok, kelataan hieman taaksepäin.

Jo tästä reissusta alunperin puhuttaessa oli homma puoliksi selvä. Puoliksi siltä osin että reissuunhan on lähdettävä, vaihtoehtoja ei ole. Toinen puoli sitten vaatisikin jonkin verran suunnittelua..

Alle 500€, leimaa. Äkkikatsomalta vaihtoehtoja onpaljon, mutta tarkemmalla tutkailulla ei sitten kuitenkaan. Kaikki ehdokkaat ovat joko jossain todella kaukana tai muuten sellaisia tuomiopäivän pommeja ettei niitä varmaan edes kelpuutettaisi laivaan ja reissu tyssäisi alkuunsa. Ja kun kriteereihin lisätään edes jonkinlainen hupiaspekti, oli ehdokaslista hyvin pian lähes tyhjä. Mainittakoon että tein itselleni heti alkuunsa selväksi että vaikken ns. merkkiuskollisuutta pitänyt tässä kovin tärkeänä, olisi alle päätyvän auton oltava kuitenkin vähintäänkin Japanilainen.

Ajattelin että tuo hupiaspekti täyttyisi jos reissuauto olisi (japanilaisuuden rajoissa toki) mahdollisimman paljon jotain muuta kuin mitä nuo harraste/käyttöautot muuten ovat, eli kriteereiksi muodostui vapaastihengittävä, etuvetoinen ja mahdollisimman pieni auto. Inhokerrointa lisätäkseni tuumasin että kaipa sen on oltava kaiken lisäksi punainen, koska inhoan punaisia autoja yli kaiken. Näin ollen kiikarissa olikin pitkään erinäisiä Suzuki Altoja, Daihatsuja, sekä hyvin vahvoina ehdokkaina Mazda 121:siä. Tuollaisen Mummo Ankka -Mazdan olisinkin varmaan hankkinut jos olisi sopiva hyvään hintaan tullut vastaan mutta tuntuivat olevan kovin hinnoissaan nekin.

Tilanne aukesi kuitenkin hyvin pian, hieman yllättäenkin, kun tyrkylle tuli eräs Nissan Micra. Se oli pieni, punainen, rähjäinen ja muutenkin kaiken kaikkiaan kurja. Oiva ehdokas siis. Mutta kas, Micrassa oli yksi pieni ominaisuus joka kruunasi pelin. Sähkötoiminen rättikatto!

Japanilaisilla oli mielenkiintoinen villitys 90-luvun taitteessa. Pieniä kauppakassikippoja varustettiin kangaskatolla siinä määrin että taisi about jokaisella japsimerkillä olla vähintään 2-3 ”open top/canvas top” mallia. Nämä eivät siis ole cabrioletteja, convertibleja, tai mitään muutakaan, mikä bulevardia pitkin lipuessaan saisi päitä kääntymään tai pöksyjä kostumaan. Ehei, nämä olivat ihan yhtä susirumia kinnereitä kuin kovakattoisetkin kauppakassiveljensä ja -siskonsa, mutta silti niihin oli saatu vangittua se kiva avoautoilun fiilis kun vaikkapa kesäiseltä uimaretkeltä kotiin ajellessa saa tukkaa kuivatella tuulessa tai illan pimetessä kallistaa penkin makuuasentoon ja katsella tähtitaivasta puiden huminaa kuunnellen.

Mielikuva allekirjoittaneesta pienessä punaisessa Micrassa aiheutti ystäväpiirissä pelonsekaista hilpeyttä eikä aikaakaan kun auto ristittiin Leppikseksi. Olihan siinä jo melkein laikutkin omasta takaa, vaikka olivatkin ruosteen eri sävyjä mustan sijaan.

Leppis oli ollut varkailla ja näin ollen poistettu rekisteristä joten se piti hoitaa ensimmäiseksi. Vaan talvi meni muunlaisten kiireiden parissa joten auto seisoi pihalla välillä useammankin metrin korkuisen lumikasan alla. Välillä suoraan sanottuna hirvitti että kestääkö kangaskatto lumimassan painon vai olisiko se kohta täynnä lunta. Katto kuitenkin kesti eikä se lumen sulaessakaan päästänyt vesiä sisälle joten siltä osin toivoa oli. Talven väistyttyä alkoi projekti Micra kilpiin. Ei siis muuta kuin akun miinuskaapeli kiinni ja kokeilemaan. Laakista käyntiin! Hymy levisi huulille kun kone kehräsi nätisti, ehkä pääsisin oikeasti vähällä eikä tarvitsisi moottorille tehdä mitään. Hymy kuitenkin hyytyi testilenkillä pihan ympäri. Kytkin luisti pahemmin kuin juttu paikallisen marttakerhon vuotuisissa kevätmyyjäisissä. Tällä ei paljoa Alppeja ylitettäisi. Lisäksi pörinästä ja kolinasta päätellen pakoputki oli ilmeisesti irtipoikki ja olihan se parin metrin lumikasakin päässyt tuhojaan aiheuttamaan; Pyyhkimien läpiviennit olivat taipuneet melkein poikki, joten hankintalistalle meni siis kytkimen lisäksi myös pyyhkimien vivusto.

Onneksi kyse oli kuitenkin tekniikaltaan sen verran yleisestä autosta että varaosia tuntui vielä jonkin verran löytyvän.

Kytkin löytyi paikalliselta purkamolta huimaan 20€ hintaan ja pyyhkijöiden vivustokin järjestyi muodolliseen 15€ hintaan. Kytkimen massiivinen koko aiheutti tulevissa kanssamatkaajissa sen verran hilpeyttä että se ehti tähän blogiin jo kauan ennen itse Leppistä. Pakoputkesta löytyi onneksi vielä sen verran tervettä että sen kanssa selvittiin hitsauksella.

Team Kirsikan jarruremonttiaikeista innostuneena hain itsekin Leppikseen uudet etujarrupalat. Tuumasin että hyvä ne on ehkä uusia ettei tule yllätyksiä Alpeilla. Vaan kas! Etujarrut avattuani huomasin että siellä oli aivan uudet palat jo valmiiksi! Eikä levyissäkään ollut mitään valittamista.

Turhapa noita etupaloja olisi vaihtaa joten jätin uudet palat pakettiinsa ja siirryin tutkailemaan takapäätä, josko sinne pitäisi jotain remonttia tehdä. Irrotettuani takarenkaan oli yllätys vähintäänkin yhtä suuri kun rumpu tipahti käteen ilman minkäänlaista väkivaltaa ja alta paljastui mitäpäs muutakaan kuin käytännössä uudenveroiset jarrukengät, ilmeisesti aivan hiljattain uusittuine kiiltävine jousineen ym. ja itse rummussakaan ei ollut minkäänlaista kulumaa. Kaikesta päätellen Leppis on ollut hyvällä pidolla edellisessä elämässään.

Katto auki!

Suurin osa Leppiksen sympaattisesta olemuksesta juontuu sen avattavasta katosta. Vaan sepäs ei auennutkaan ihan noin vain. Liekö syynä ollut pitkästä seisotuksesta johtunut käyttämättömyys, vai ison lumitaakan aiheuttama kankeus. Nappia painettaessa kyllä moottori surisi mutta kattopa ei hievahtanutkaan. Katto olisi kuitenkin saatava auki, vaikka sitten puukolla. Onneksi teräaseisiin ei sentään tarvinnut kajota vaan määrätietoisen vääntelyn, kääntelyn, ohjureiden taivuttelun ja paikalleen asettelun, sekä pienen voitelun avulla katto vihdoin alkoi toimimaan. Nyt se pelaa jo napista painamalla niin kuin pitääkin, mitä nyt aikojen saatossa hieman kutistunut katto tuppaa välillä laskostumaan väärin joten joskus sitä joutuu vähän avittelemaan.

Vaihtelin vielä ajovaloihin uudet polttimot palaneiden tilalle, maksoivat melkein 2€/kpl! Näillä eväillä sitten alettiin puuhaamaan uudelleenrekisteröintiä. Ei muuta kuin konttorilta siirtotarrat ja niiden voimalla päästömittaukseen. Päästötesti läpäistiin kannustavien kehujen kera joten seuraavaksi suunta konttorille. Katsastusmiestä tuntui huvittavan idea siitä että tällainen ”raato” rekisteröidään vain vietäväksi pois maasta romutettavaksi. Vaan kun Micrasta ei korjattavaa löytynyt niin leima tuli että heilahti ja niinpä Leppis hymyilikin pian uusien kiiltävien peltikilpien kanssa.

Team Leppis kuittaa.

Datsun Cherry - illaksi kotiin

Tänään maistelin hieman tulevaa seikkailua vaikka pysyinkin kotimaassa. Tarkoitus oli hakea Cherry Tampereelta, ottaa auto hellään huomaan ja tehdä parit pikku jutut siihen jos aikaa riittää. Ei tämäkään ole välttämättä noin yksinkertaista.

Task 1: Mene Hyvinkäältä Tampereelle ilman omaa autoa
Aloitin seikkailuni yli 30 asteen paahteessa kotikaupungissani Hyvinkäällä. Viikonlopun olen viettänyt muualla kuin koneen äärellä, joten aloin suunnittelemaan hyvinkin yksinkertaista junamatkaa vailla minkäänlaista käsitystä siitä, että joku talipallo piripää on käynyt polttamassa jonkun kopin ja junaliikenne takkuaa sen takia oikein kunnolla. Tämän episodin takia jouduin matkaamaan ensin Riihimäelle kumipyörillä. Ostin sieltä matkan vailla paikkalippua, ja loikkasin Pendolinon kyytiin jonka VR ystävällisesti pysäytti poikkeuksellisesti Riihimäen kauniille rautatieasemalle. Ilman paikkalippua oli itseasiassa ainut palvelutaso joka oli edes tarjolla. Luonnollisesti tiedustelin mahdollisuutta Business luokkaan, langattomaan internettiin sekä juoma/lounastarjoiluun. Olen joskus nähnyt tästä mainoksen. Se mainos oli huijausta.

Ennen kyytiin loikkaamista vietin tunnin ja viisitoista minuuttia laiturilla, polttavan auringon alla ja tupakkia imeskellen. Aika oli pitkä koska seuraan liittyi yli 70 vuotias, sukulaisiaan vihaava ja siideriä nappaileva naisihminen. Junien aikataulut olivat VR:n surkean tiedottamisen takia hyvin pimennossa, ilman teknologiaa ja nettiä en olisi itsekään selvinnyt paikalle oikeaan aikaan. Tämän myös aisti kyseisestä naishenkilöstä, joka viiden minuutin välein pisti palamaan ja kysyi varmuuden vuoksi joka kerta onko hän oikealla laiturilla. Mieltäni helpotti myös hänen halukkuutensa seurata minua niin löytää varmasti oikeaan junaan.

Juna tuli ja päätin välittömästi eksyttää uuden ihailijani. Lähdin junan peräosaa kohti, ja heti junassa totesin sen olleen tyhjä arpa. Ilman paikkalippua täpötäydessä junassa. Junassa jossa kukaan ei hymyillyt. Siirryin keulaan päin ja naurahdin melkein ääneen kun bongasin em. täti-ihmisen istumassa uuden uhrin kanssa. Istahdin vapaalle penkille, luovutin sen heti perään jollekin hyväosaiselle jolla oli paikkalippu. Istahdin seuraavalle penkille, ja luovutin sen Toijalassa nuorelle naishenkilölle joka käytti pitkiä kalsareita hameen alla. Typerän näköistä.

Lopulta Juna saapui kohteeseensa, ja tiimikaverini oli jälleennäkemisen riemua hehkuen minua vastassa. Istuin Stageaan, ja karautimme jonkun käsittämättömän surkean Regee Rekan soidessa suoraan tukikohtaan.

Task 2: Tutustu kalustoon
Cherry kiilsi auringossa miten mikä tahansa ruosteinen romu nyt ikinä kiiltääkään. Miltein mataksi haalistunut maalipinta, pintaruosteet ja natiseva olemus on juuri sitä mitä itse tältä reissulta juuri kaipaan. Auto jossa on sitä vanhaa kunnon luonnetta. Sitä luonnetta ei ole ollut tässä autossa uutena, se tulee historiasta ja iän tuomasta patinasta. Cherry on vuonna 1980 ollut samaa huttua kuin Avensikset, Citroen C5:set tai vaikka sitten Passatit ovat nykyään - harmaata massaa jollaisen autoa tarvitseva keskiluokka ostaa. Cherry on japanilaiseen tapaan pelkistetty, autossa leijuu sellainen mummola ödööri ja penkit on läsähtäneet yli 30 vuotisen taipaleen aikana lyttyyn. Jouset ovat yksinkertaisesti luovuttaneet, ne vaan eivät kestäneet enään.

Yllättävää kyllä, mutta autossa ei ole kapistusta joka ei toimisi. Jopa pyyhkijän viiksessä olevat säädöt pitivät paikkaansa. Harvassa nykypäivän autossakaan tihku säädetään samalla tarkkuudella kuin tässä, listalta löytyy 4, 6, 8 ja 12 sekuntia. Tasan! CD-soitinkin löytyy, sisällä oli tuntemattomaksi jäänyt levy joka varmasti viihdyttää useita tunteja reissun päällä. Kokeilimme kaataa etupenkit, ja totesimme niiden olevan vallan mainiot pieniin, tai vähän isompiinkin nokosiin. Kokeilin myös takapenkkiä, sitä ei ole tarkoitettu ihmiselle jolla on, noh, polvet.

Koeajo paljasti auton todellisen kyvykkyyden. Olin jo valmiiksi päättänyt auton olevan aivan perseestä. Se ei ollut. Siis se ei todellakaan ollut perseestä vaan puski eteenpäin kuin juna. Ohjailu onnistuu parilla sormella vailla kauhua. Tehoa kaipaisi kyllä lisää, satasen jälkeen kaasupolkimen painelu ei enään juurikaan vaikuta vauhtiin. Ajomelua toki on, mutta matkavauhdissa puhelimeen puhuminen ja kaverin kanssa keskusteleminen onnistuu ilman huutamista vallan mainiosti. Koin oloni jopa mukavaksi Cherryn ruorissa. Tämä homma toimii.

Mukana ollut Team Leppis eli Nissan Micra kiusoitteli tehopainosuhteellaan. Kostin moisen kukkoilun ajamalla Micran perään, vieläpä suoraan poliisimiesten katseiden alla. Tilanne ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Task 3: Aja Cherryllä Tampereelta Hyvinkäälle
Kebab 14 jälkeen oli aika lähteä kotiin. Tampereella paistoi aurinko, mutta etelässä näkyi uhkaavat sadepilvet. Kiinnitin turvavyön, ja annoin 1.2 litraisen työntötankomoottorin laulaa. Nostin matkanopeuden noin sataseen tunnissa. Meteli ikkunoiden suhistessa oli infernaalinen, mutta päätin olla välittämättä siitä koska vaihtoehtona olisi huono sauna. Kaikesta huolimatta olin rento, pirteä ja huomasin jopa hieman makaavani penkissä. Samalla eteeni kiipesi valtava ukkospilvien sisään kiipeävä sateenkaari. Tuli uskomattoman hyvät vibat, mä olin kuitenkin Valkeakoskella ja Cherry pistää nyt jo herkistelemään.


Tästä mainiosta ilmiöstä sain jonkinlaisen kuvankin.


Tästä harmoniasta ja rauhallisuudesta minut palautettiin takaisin tälle Tellukselle silmänräpäyksessä. Ehdin ajaa vain hieman Valkeakosken alapuolelle kun taivas repesi täydellä voimallaan. Kolmostien syvät urat täyttyivät vedestä, niin myös tie niiden ympäriltä, ja Cherry nousi useasti vesipatjan päälle herättäen rennon kuljettajan haaveiluistaan. Ajan paljon, noin 60 000km vuodessa, ja harrastan lajia jossa vien autoni jatkuvasti pidon äärirajalle. Salamat, tuuli ja rankkasateet on jotain mikä ei omassa käyttökulkineessani saa minua koskaan hätkähtämään. Hyvät renkaat, teknologia ja nykyaikaiset turvallisuusvarusteet antavat minun ymmärtää, että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan. Cherryllä ajaminen teki sen sijaan nöyräksi, se kertoi minulle ratin välityksellä mitä tien ja renkaan välissä todella tapahtuu. Keltaisen valon vilkuttelun sijaan tämä 30 vuotta vanha auto laittoi minut tekemään kaiken sen jonka prosessorit, piirit ja väylät tekevät nykyajan autoissa. Jokaisen autokoulua käyvän nuoren kuljettajan pitäisi kokea tämä sama mekaanisuus. Perstuntemus lienee oikea sana. Ihan vain siksi, että nuoret käsittäisivät mitä nykyajan autot heidän puolestaan tekevät, ja kuinka se auto sen tekee. Sitä ei opi kuin sulkemalla järjestelmät, ja sitten toistamalla, ja toistamalla ja vielä kerran toistamalla suoritus. Kunhan valtio antaisi meille lisää moottoriratoja missä sitä autonhallintaa toiston kautta opettelisi.

Pahin näytti olevan takana päin vaikka sade vielä jatkuikin. Seuraava koettelemus kohtasi moottoritien rampissa reiluhkon kolinan säestämänä. Moottorijarrulla kuuluu kova pauke auton takapäästä, naureskelin tilanteelle hetken mutta hetken päästä oli pakko hyökätä rankkasateeseen tutkimaan tilannetta. Kirsikasta oli pettänyt pakoputken kannakkeet, ja putki hakkasi maata vasten. Korjasin vian nopeasti, ja karautin huvittuneena kotiin. Lienee syytä keskittyä putken kiinnitykseen ennen reissua.

Illaksi kotiin on siis jotain mitä Cherry teki.

Tampereen osaston huolto/valmistelupäivä (ja ilta)

Reissuun on päivälleen kuukausi aikaa, pelottavan vauhdikkaasti päivät kuluvat. Vielä hetki sitten lumi oli maassa ja reissusta puhuttiin kauas tulevaisuuteen tähystäen. Autoille ei mitään isompaa tarvitse tehdä mutta ettei ne pienetkin jutut jää vallan viime tinkaan, keksittiin helatorstain kunniaksi järjestää pienet huoltoiltamat Tampereen porukan kesken keskiviikko-iltana. Tilaisuutta kunnioitti myös Team Sitruunan lahtelainen co-pilot Markus. Siinä vaiheessa kun iltamia varten kävin töistä lähdettyäni hankkimassa pallogrillin, hiiliä ja olutta, tiesin ettei tuona iltana mitään merkittäviä huoltotoimenpiteitä tehdä. Rentoa illanviettoa hyvässä seurassa, mikäs sen parempaa.

Paikalle saavuttuani sain motkotusta siitä että olin hankkinut lyhytjalkaisen (=halvimman) pallogrillin, on kuulemma kamalan hankala kykkiä sen kanssa. Vaan eipä hätää, ratkaisu tähän ongelmaan keksittiin välittömästi. Kirsikan bensalinjat ei onneksi falskaa.


Ilta meni rennosti kalustoon tutustuessa (itse näin sekä Sitruunan että Leppiksen ensimmäistä kertaa livenä) ja reissun yksityiskohtia ja varusteita pohtiessa. En sitten tiedä kuka noista ajatelmista mitään muisti enää torstain puolella. Yhtenä yksityiskohtana mainittakoon Leppiksen kytkinlevyn ihmettely joka on paljon sirompi kuin mikään normaalin harrastuksen parissa nähty. Katsokaa itse. :)










Eilen sitten kokoonnuttiin uudelleen tallilla hyvin levänneinä ja nyt saatiin jotain aikaiseksikin. Kirsikka sai etunurkkiinsa uudet jarrupalat vaikka vanhatkin oli hyvässä kunnossa, jarrusatulan liukujen herkistely tosin tuli tarpeeseen. Lisäksi vanhat, täysin pikimustat ja vetiset jarrunesteet vaihdettiin uusiin. Olisi voinut tulla haasteita Stelvion suunnilla muuten. Ja tulipa siinä vähän ylimääräistäkin hölmöiltyä kun soviteltiin Silvian 16" kesäpyöriä Kirsikkaan. Olisihan se tyylikästä noillakin mutta madallus oltaisiin tarvittu, karmea traktori se oli noilla ylisuurilla pyörillä. Pienellä pikamadalluksella huomattiin että offsetin puolesta tuo rengassetti olisi hyvinkin hyväksyttävä hellaflush-piireissä joille renkaan tulo kaaren kohdille on kaiken A ja O. Vai mitä olette mieltä?

Jukan Leppiksestä eli Nissan Micrasta varmaan saadaan pikapuoliin esittely tänne, pysykää kuulolla.