Datsun Cherry - illaksi kotiin

Tänään maistelin hieman tulevaa seikkailua vaikka pysyinkin kotimaassa. Tarkoitus oli hakea Cherry Tampereelta, ottaa auto hellään huomaan ja tehdä parit pikku jutut siihen jos aikaa riittää. Ei tämäkään ole välttämättä noin yksinkertaista.

Task 1: Mene Hyvinkäältä Tampereelle ilman omaa autoa
Aloitin seikkailuni yli 30 asteen paahteessa kotikaupungissani Hyvinkäällä. Viikonlopun olen viettänyt muualla kuin koneen äärellä, joten aloin suunnittelemaan hyvinkin yksinkertaista junamatkaa vailla minkäänlaista käsitystä siitä, että joku talipallo piripää on käynyt polttamassa jonkun kopin ja junaliikenne takkuaa sen takia oikein kunnolla. Tämän episodin takia jouduin matkaamaan ensin Riihimäelle kumipyörillä. Ostin sieltä matkan vailla paikkalippua, ja loikkasin Pendolinon kyytiin jonka VR ystävällisesti pysäytti poikkeuksellisesti Riihimäen kauniille rautatieasemalle. Ilman paikkalippua oli itseasiassa ainut palvelutaso joka oli edes tarjolla. Luonnollisesti tiedustelin mahdollisuutta Business luokkaan, langattomaan internettiin sekä juoma/lounastarjoiluun. Olen joskus nähnyt tästä mainoksen. Se mainos oli huijausta.

Ennen kyytiin loikkaamista vietin tunnin ja viisitoista minuuttia laiturilla, polttavan auringon alla ja tupakkia imeskellen. Aika oli pitkä koska seuraan liittyi yli 70 vuotias, sukulaisiaan vihaava ja siideriä nappaileva naisihminen. Junien aikataulut olivat VR:n surkean tiedottamisen takia hyvin pimennossa, ilman teknologiaa ja nettiä en olisi itsekään selvinnyt paikalle oikeaan aikaan. Tämän myös aisti kyseisestä naishenkilöstä, joka viiden minuutin välein pisti palamaan ja kysyi varmuuden vuoksi joka kerta onko hän oikealla laiturilla. Mieltäni helpotti myös hänen halukkuutensa seurata minua niin löytää varmasti oikeaan junaan.

Juna tuli ja päätin välittömästi eksyttää uuden ihailijani. Lähdin junan peräosaa kohti, ja heti junassa totesin sen olleen tyhjä arpa. Ilman paikkalippua täpötäydessä junassa. Junassa jossa kukaan ei hymyillyt. Siirryin keulaan päin ja naurahdin melkein ääneen kun bongasin em. täti-ihmisen istumassa uuden uhrin kanssa. Istahdin vapaalle penkille, luovutin sen heti perään jollekin hyväosaiselle jolla oli paikkalippu. Istahdin seuraavalle penkille, ja luovutin sen Toijalassa nuorelle naishenkilölle joka käytti pitkiä kalsareita hameen alla. Typerän näköistä.

Lopulta Juna saapui kohteeseensa, ja tiimikaverini oli jälleennäkemisen riemua hehkuen minua vastassa. Istuin Stageaan, ja karautimme jonkun käsittämättömän surkean Regee Rekan soidessa suoraan tukikohtaan.

Task 2: Tutustu kalustoon
Cherry kiilsi auringossa miten mikä tahansa ruosteinen romu nyt ikinä kiiltääkään. Miltein mataksi haalistunut maalipinta, pintaruosteet ja natiseva olemus on juuri sitä mitä itse tältä reissulta juuri kaipaan. Auto jossa on sitä vanhaa kunnon luonnetta. Sitä luonnetta ei ole ollut tässä autossa uutena, se tulee historiasta ja iän tuomasta patinasta. Cherry on vuonna 1980 ollut samaa huttua kuin Avensikset, Citroen C5:set tai vaikka sitten Passatit ovat nykyään - harmaata massaa jollaisen autoa tarvitseva keskiluokka ostaa. Cherry on japanilaiseen tapaan pelkistetty, autossa leijuu sellainen mummola ödööri ja penkit on läsähtäneet yli 30 vuotisen taipaleen aikana lyttyyn. Jouset ovat yksinkertaisesti luovuttaneet, ne vaan eivät kestäneet enään.

Yllättävää kyllä, mutta autossa ei ole kapistusta joka ei toimisi. Jopa pyyhkijän viiksessä olevat säädöt pitivät paikkaansa. Harvassa nykypäivän autossakaan tihku säädetään samalla tarkkuudella kuin tässä, listalta löytyy 4, 6, 8 ja 12 sekuntia. Tasan! CD-soitinkin löytyy, sisällä oli tuntemattomaksi jäänyt levy joka varmasti viihdyttää useita tunteja reissun päällä. Kokeilimme kaataa etupenkit, ja totesimme niiden olevan vallan mainiot pieniin, tai vähän isompiinkin nokosiin. Kokeilin myös takapenkkiä, sitä ei ole tarkoitettu ihmiselle jolla on, noh, polvet.

Koeajo paljasti auton todellisen kyvykkyyden. Olin jo valmiiksi päättänyt auton olevan aivan perseestä. Se ei ollut. Siis se ei todellakaan ollut perseestä vaan puski eteenpäin kuin juna. Ohjailu onnistuu parilla sormella vailla kauhua. Tehoa kaipaisi kyllä lisää, satasen jälkeen kaasupolkimen painelu ei enään juurikaan vaikuta vauhtiin. Ajomelua toki on, mutta matkavauhdissa puhelimeen puhuminen ja kaverin kanssa keskusteleminen onnistuu ilman huutamista vallan mainiosti. Koin oloni jopa mukavaksi Cherryn ruorissa. Tämä homma toimii.

Mukana ollut Team Leppis eli Nissan Micra kiusoitteli tehopainosuhteellaan. Kostin moisen kukkoilun ajamalla Micran perään, vieläpä suoraan poliisimiesten katseiden alla. Tilanne ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Task 3: Aja Cherryllä Tampereelta Hyvinkäälle
Kebab 14 jälkeen oli aika lähteä kotiin. Tampereella paistoi aurinko, mutta etelässä näkyi uhkaavat sadepilvet. Kiinnitin turvavyön, ja annoin 1.2 litraisen työntötankomoottorin laulaa. Nostin matkanopeuden noin sataseen tunnissa. Meteli ikkunoiden suhistessa oli infernaalinen, mutta päätin olla välittämättä siitä koska vaihtoehtona olisi huono sauna. Kaikesta huolimatta olin rento, pirteä ja huomasin jopa hieman makaavani penkissä. Samalla eteeni kiipesi valtava ukkospilvien sisään kiipeävä sateenkaari. Tuli uskomattoman hyvät vibat, mä olin kuitenkin Valkeakoskella ja Cherry pistää nyt jo herkistelemään.


Tästä mainiosta ilmiöstä sain jonkinlaisen kuvankin.


Tästä harmoniasta ja rauhallisuudesta minut palautettiin takaisin tälle Tellukselle silmänräpäyksessä. Ehdin ajaa vain hieman Valkeakosken alapuolelle kun taivas repesi täydellä voimallaan. Kolmostien syvät urat täyttyivät vedestä, niin myös tie niiden ympäriltä, ja Cherry nousi useasti vesipatjan päälle herättäen rennon kuljettajan haaveiluistaan. Ajan paljon, noin 60 000km vuodessa, ja harrastan lajia jossa vien autoni jatkuvasti pidon äärirajalle. Salamat, tuuli ja rankkasateet on jotain mikä ei omassa käyttökulkineessani saa minua koskaan hätkähtämään. Hyvät renkaat, teknologia ja nykyaikaiset turvallisuusvarusteet antavat minun ymmärtää, että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan. Cherryllä ajaminen teki sen sijaan nöyräksi, se kertoi minulle ratin välityksellä mitä tien ja renkaan välissä todella tapahtuu. Keltaisen valon vilkuttelun sijaan tämä 30 vuotta vanha auto laittoi minut tekemään kaiken sen jonka prosessorit, piirit ja väylät tekevät nykyajan autoissa. Jokaisen autokoulua käyvän nuoren kuljettajan pitäisi kokea tämä sama mekaanisuus. Perstuntemus lienee oikea sana. Ihan vain siksi, että nuoret käsittäisivät mitä nykyajan autot heidän puolestaan tekevät, ja kuinka se auto sen tekee. Sitä ei opi kuin sulkemalla järjestelmät, ja sitten toistamalla, ja toistamalla ja vielä kerran toistamalla suoritus. Kunhan valtio antaisi meille lisää moottoriratoja missä sitä autonhallintaa toiston kautta opettelisi.

Pahin näytti olevan takana päin vaikka sade vielä jatkuikin. Seuraava koettelemus kohtasi moottoritien rampissa reiluhkon kolinan säestämänä. Moottorijarrulla kuuluu kova pauke auton takapäästä, naureskelin tilanteelle hetken mutta hetken päästä oli pakko hyökätä rankkasateeseen tutkimaan tilannetta. Kirsikasta oli pettänyt pakoputken kannakkeet, ja putki hakkasi maata vasten. Korjasin vian nopeasti, ja karautin huvittuneena kotiin. Lienee syytä keskittyä putken kiinnitykseen ennen reissua.

Illaksi kotiin on siis jotain mitä Cherry teki.

Tampereen osaston huolto/valmistelupäivä (ja ilta)

Reissuun on päivälleen kuukausi aikaa, pelottavan vauhdikkaasti päivät kuluvat. Vielä hetki sitten lumi oli maassa ja reissusta puhuttiin kauas tulevaisuuteen tähystäen. Autoille ei mitään isompaa tarvitse tehdä mutta ettei ne pienetkin jutut jää vallan viime tinkaan, keksittiin helatorstain kunniaksi järjestää pienet huoltoiltamat Tampereen porukan kesken keskiviikko-iltana. Tilaisuutta kunnioitti myös Team Sitruunan lahtelainen co-pilot Markus. Siinä vaiheessa kun iltamia varten kävin töistä lähdettyäni hankkimassa pallogrillin, hiiliä ja olutta, tiesin ettei tuona iltana mitään merkittäviä huoltotoimenpiteitä tehdä. Rentoa illanviettoa hyvässä seurassa, mikäs sen parempaa.

Paikalle saavuttuani sain motkotusta siitä että olin hankkinut lyhytjalkaisen (=halvimman) pallogrillin, on kuulemma kamalan hankala kykkiä sen kanssa. Vaan eipä hätää, ratkaisu tähän ongelmaan keksittiin välittömästi. Kirsikan bensalinjat ei onneksi falskaa.


Ilta meni rennosti kalustoon tutustuessa (itse näin sekä Sitruunan että Leppiksen ensimmäistä kertaa livenä) ja reissun yksityiskohtia ja varusteita pohtiessa. En sitten tiedä kuka noista ajatelmista mitään muisti enää torstain puolella. Yhtenä yksityiskohtana mainittakoon Leppiksen kytkinlevyn ihmettely joka on paljon sirompi kuin mikään normaalin harrastuksen parissa nähty. Katsokaa itse. :)










Eilen sitten kokoonnuttiin uudelleen tallilla hyvin levänneinä ja nyt saatiin jotain aikaiseksikin. Kirsikka sai etunurkkiinsa uudet jarrupalat vaikka vanhatkin oli hyvässä kunnossa, jarrusatulan liukujen herkistely tosin tuli tarpeeseen. Lisäksi vanhat, täysin pikimustat ja vetiset jarrunesteet vaihdettiin uusiin. Olisi voinut tulla haasteita Stelvion suunnilla muuten. Ja tulipa siinä vähän ylimääräistäkin hölmöiltyä kun soviteltiin Silvian 16" kesäpyöriä Kirsikkaan. Olisihan se tyylikästä noillakin mutta madallus oltaisiin tarvittu, karmea traktori se oli noilla ylisuurilla pyörillä. Pienellä pikamadalluksella huomattiin että offsetin puolesta tuo rengassetti olisi hyvinkin hyväksyttävä hellaflush-piireissä joille renkaan tulo kaaren kohdille on kaiken A ja O. Vai mitä olette mieltä?

Jukan Leppiksestä eli Nissan Micrasta varmaan saadaan pikapuoliin esittely tänne, pysykää kuulolla.

Romulla Monacoon

Yksi matkan kohteista tulee varmuudella olemaan Monaco. Eihän moista autourheilun kunniallista keidasta voi kertakaikkiaan sivuuttaa jos vierestä ajetaan. Ennen reissua on hyvä kaivaa hieman Do's and Dont's tietoutta matkakohteista, niin myös Monte Carlosta. Varmasti suurin osa tämän blogin lukioista on tietoisia tämän pienen Ruhtinaskunnan suurista autourheilutapahtumista, Monaco Grand Prix:stä sekä tietenkin Monte Carlo rallista. Oman mielen sopukoissa pyörii jo nyt ajatus parin tutun mutkan kaartamisesta Cherryllä vanhaa kiviseinää hipoen, syöksyminen tunneliin G-voimien repiessä ja satama-alueen jälkeen ankara kiihdyttäminen ylämäkeen täydellä kaasulla ajettavan shikaanin läpi. No todellisuudessa varmaan tuota ei tule tapahtumaan, Cherryllä on nyt ajettu testiradalla tasan 144km/h mittariin ja internetin mukaan Monacossa on aina ruuhkaa.

Monte Carlon alue rikkaine asukkaineen, ja luksusjahteineen kuulostaa sopivalta paikalta meidän 13 autokunnan karavaanille. On etukäteen itseasiassa todella vaikea kuvitella niitä reaktioita mitä karavaanimme saa aikaiseksi jos edes löydämme niille parkkipaikat. Entä jos vain ajaisimme Cherryllä Casino de Monte-Carlon eteen, nousisimme ulos Milanosta ostetuissa Hugo Bosseissa ja pyytäisimme Valet Servicen poikaa viemään automme parkkiin - mieluusti lähelle, ajakin varovasti ja et perkele koske siihen hanskaan joka pitää käsiryyppyä juuri sopivassa kohdassa.

Unelma tästä läpästä on jopa niin vahva, että piti oikeasti ottaa selvää Casinon Dress Codesta ja sehän sanoo näin:



"In the gaming rooms, correct attire mandatory."

"In the Salons Privés, jacket recommended, no sports shoes."






Eli ei lenkkareita, miehille kauluspaita ja takki käytännössä pakollisia. Jos miehet menevät noilla eväillä niin silloin se naisille tarkoittaa iltapukua. Correct attire mandatory, eli oikea pukeutuminen pakollista ilman ohjeita pukeutumiseen. Näkisin toteuttamisen arvoisena. Leuka pystyssä sisään pelikoneiden loiskeeseen ja kolmen kortin pokerista luksuslomaan oikeuttavat matkarahat taskuun. Pitäisin tätä suunnitelmana.

Ehdottomia Dont'seja on liikkuminen ilman paitaa. Se on yksiselitteisesti kielletty. Muuten Monaco vaikuttaa aika lailla turistirysältä näin internetin läpi.

Casinoa ja motorsporttia lukuunottamatta Monaco ei muutenkaan vaikuta kovin ihmeelliseltä paikalta. Ruhtinaskunnan suurin vientituote on postimerkit (?) ja siinä se sitten olikin, loppusissaan se on täynnä rikkaita veropakolaisia jotka nauttivat täysin tuloverottomasta valtiosta. Ainut vähän sinnepäin matkakohde voisi olla Ruhtinaan oma autokokoelma, vähän silti tuntuu että museot ei tällä reissulla kuulu ohjelmistoon. Rysä tai ei, haluaisin silti todella nauttia hyvän illallisen viineineen ja nukkua hotellissa juurikin Monacossa.

Herran pieksut sentään kun on matkakuume. Ja edelleen on 1,5kk odottelua jäljellä.

Automatkan mediaseksikkyys

Yllättävän paljon on blogi kerännyt julkisuutta. Tämä on silkkaa parhautta erityisesti sen takia, että kaikki mainostus on mennyt puskaradion kautta, eikä linkkiä ole ihan röyhkeimmillä tavalla levitetty. Kaikki palaute on ollut positiivista lukuunottamatta ranskalaisten autojen harrastajien nurinaa Chitikasta. Vastarinta on silti turhaa, jokainen näistä autoista tulee kohtaamaan karmivan kuoleman Espanjalaisessa puristimessa.

Helppoa rakkaasta kalustosta luopuminen ei silti tule olemaan. Moni reissuun lähtiöistä on yllättäen ottanut reissuauton jokapäiväiseen ajoon. Sorsanpojalla hiihdetään Hämeenlinna-Turku väliä jatkuvalla syötöllä, Kirsikka kuljettaa puoli Tamperetta töihin kuka milloinkin autoa tarvitsee, ja eräskin Colt pelasti juuri nuoren miehen jäätymiskuolemalta pääkaupunkiseudulla. Kuinka tappaa jotain niin kaunista joka vie perille läpi tuulen ja tuiskun? Tai ainakin muut kuin se Citroen.

Blogista ja kerhosta oli juttu paikallislehdissä. Nettiversio eri lehdistä löytyy googlella, mutta tässä ainakin yksi linkki. Linkin takana käsitellään ensin Taunus-fanin asioita, sen jälkeen kerrotaankin kuinka romut viedään välimeren maisemiin Suomalaisten silmistä. Kuka lie päätti juttujen järjestyksen?

Samalla onnitellaan tätä blogia 4000 kävijän ylittämisestä. Yritetään kertoa tämä kymmenellä kun tavoite alkaa lähestymään.

Team Kirsikan korkeanpaikanleiri

Jokaiseen tapahtumaan valmistaudutaan huolella silloin kun ollaan tosissaan. Tämä reissu ei ole poikkeus, eikä matkalle lähdetä tuosta vain ennen kuin jokainen yksityiskohta on tarkistettu. Paitsi jos kyse on itse autosta, sen suorituskyky nähdään sitten viimeistään Alpeilla. Cherry ei kaipaa huomiota, se on ollut olemassa yli 30 vuotta ja omaa vähintään ydinjätteen puoliintumisajan.

Olemme Tomin kanssa tunteneet vuosia toisemme. Emme ole koskaan ajautuneet edes kiihkeäsanaiseen väittelyyn, saati sitten tappeluun. Olemme usein samaa mieltä asioista, ja silloinkin kun emme ole samaa mieltä niin uskomme toisen toimittamiin todisteisiin tai testaamme teoriat käytännössä. Väärässä ollut myöntää asian rehellisesti, ja taas opittiin jotain uutta. Pitkästä ja rauhallisesta historiasta huolimatta kummallekaan ei ollut täysin selvää mitä tapahtuu kun meidät suljetaan meluisaan ja pieneen peltipurkkiin kahden viikon ajaksi. Varsinkin koska 100km ero asuinpaikoissa ei saa meitä samaan paikkaan kovinkaan usein. Kuin vahingossa päädyimme korkeanpaikanleirille, jonka tajusimme olleen sellainen vasta kun koettelemus oli ohi.

Vuorokausi 1:
Kaikki lähti käyntiin puhelusta jonka seurauksena päädyimme Tomin kanssa ensin tallille puhumaan turboista, ja sen jälkeen kahville paikalliselle huoltamolle Hyvinkäällä. Ja aivan kuten alkuperäinen idea autolla tehtävästä Välimeren matkasta, myös pikatrippi nyt heti jonnekin Eurooppaan sai alkunsa kahvikupposen äärellä. Samana iltana tuli varattua ylihuomiselle aamulento halpayhtiön aamuvuorolla Tampereelta Bremeniin. Ilta kääntyi jo niin myöhäiselle, että lomalla oleva Tomi ei edes vaivautunut kotiin vaan jäi sohvalle.

Vuorokausi 2:
Seuraavana päivänä pakkailimme kamoja, tsekkasimme halpoja hotelleja netistä ja illansuussa siirryimme Tampereelle odottelemaan aamulentoa. Koska omaa kulkinetta ei tällä kertaa ole mukana, varmisteltiin vielä julkiset ja sovitettiin hotellit hyvien kompromissien kera kartalle. Päätettiin siirtyä Bremenistä samantein Hampuriin käyttäen saksalaisella tehokkuudella kulkevaa DB:n junaa. Vähän sellaisella passi ja hammasharja meiningillä mentiin eteenpäin. Tampereelle siirtyminen aiheutti kuitenkin minulle vastavuoroisesti yötä Tomin sohvalla.

Vuorokausi 3:
Tampereen Pirkkalan hekumallinen -28 celsiusasteen lämpötila sai todella nostettua fiiliksen kattoon mistä tahansa eteläisemmästä sijainnista. Pikatsekkaus näytti Hampuriin about nollakeliä minkä luulisi tuntuvan hattuvakiolla suurinpiirtein trooppiselta. Lentokone lähti ajallaan, laskeutui ajallaan ja kumpikaan ei ollut löytänyt lentokoneen menusta muuta aamupalaa kuin Heinekeniä. Siellä me yhtäkkiä seistiin, Bremenin lentokentän ulko-ovella, lunta ei ollut missään ja lämmin tuuli hiveli poskia. Ei ollut kiire sisälle kuten Pirkkalassa oli.

Itse en käytännössä puhu Saksaa sanaakaan, mutta Tomi aloitti heti kiskaisemalla taksikuskille "Bahnhof!" vai oliko peräti "Fernbahnhof". Ääntäminen meni selkeästi nappiin koska taksikuskin seuraava litania saikin miehen jo nöyrtymään, ja sanomaan vanhan kunnon "Ich spreche kein Deutsch" lausahduksen. Suhari vaihtoi lennossa englantiin, ja saatiin lyhyet small talkit heitettyä ennen rautatieasemaa.

Junaliput automaatista, melkein ostettiin jotain aamupalaa yhdeltä rautatieaseman kojukauppiaalta kunnes viimehetkellä huomattiin, että kaikki herkullisen näköiset einekset oli kalatuotteita. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla opimme toisistamme täysin uuden piirteen - molemmat inhoaa kalaa. Nopea poistuminen viereiseen kojuun ja lihaisat sämpylät naamaan. Juosten junaan, siisti ja sotkematon semipaikku kiidätti meidän Hampuriin reilussa tunnissa. Matkalla tajusin, että näin lunta ja lumi vain lisääntyy matkan edetessä.

Hampurissa lähdimme seikkailemaan kohti Hotel Terminusta. Siirryimme kohtuullisen siistiltä keskusta-alueelta hotellin kadulle joka oli täynnä erilaisia aikuisviihdeyrittäjiä, kebab-kioskeja ja käytettyjen puhelimien kauppiaita. Hotelliin mentiin sisälle pienen käytävän kautta, kiivettiin toiseen kerrokseen ja ilmoittauduimme respaan. Saimme huoneen avaimen, menimme maailman pienimmällä hissillä neloskerrokseen ja kun saimme epäloogisesti toimivan lukon vihdoin auki niin repesimme nauramaan. Seuraavat kaksi yötä vietimme noin kahdeksassa neliössä, ja kätevästi parisängyssä. Ei muuta kuin reput hotlaan ja kylille.

Tutustuimme lähiympäristöön, söimme italialaista ja vetäsimme parit oluet. Lähdime ytimeen, käveltiin ympäriinsä ja lopulta alkoi jo vähän väsyttää. Illan hämärtyessä lähdimme takaisin hotellille päin, ja aivan hotellimme kulmalla näimme Viking Bar nimisen kapakan. Baarin takana hääräsi outo äijä jonka nauru oli todella persoonallinen, Finland Finland KIPPIS!!! kaikui heti kun olimme tuolille istuneet. Pienen baarin vastakkaisesta nurkasta iso äijä nyökkäsi hyväksyvästi Norjan lippu hihassaan saapumisemme merkiksi. Tarjosimme rahaa juomistamme, mutta saimme vain kommentin "Finnish, no problem, pay later, no problem". Perään huutonauru ja RRAKASTAN RRAKASTAN karjaisu.

Siinä tulikin sitten istuttua ensimmäinen ilta. Tomia vokotteli joku paikallinen yhtiökumppaniksi kalastusbisnekseen, yhteinen kieli vain puuttui. Norjalainen pariskunta kutsui meidät sunnuntaiaamuna viideltä alkaviin bileisiin kalatorille. Toisin kuin Tomi, olen viskien ystävä, joten tilasin yhden sellaisen. Sieltä tuli pyytämättä tuplat ja molemmille. Hienosti toverini sen kuitenkin alas siemaisi, tuon savuisen ja pehmeän linnunmaidon. Useiden tuntien kuluttua totesimme, että on aika lähteä nukkumaan ja nainen laski luvut yhteen. 42,70e maksoi ilta kahdelta siinä kuppilassa.

Vuorokausi 4:
Seuraavana aamuna aamupalan kautta prototyyppimuseoon jossa oli vanhoja ja uusia prototyyppejä erilaisten kilpa-autojen takaa. Näimme Porscheja, F1 moottoreita, Keken Williamssin 80-luvulta, ja Alonson pari vuotta vanhan työkalun. Silkan motorsporthurmion jälkeen ostimme liput Miniatur Wunderland nimiseen mestaan, jossa on 6000m2 alueelle rakennettu pienoismallina kaikki Las Vegasista aina Sveitsiin asti. Autot, junat, lentokoneet - kaikki liikkuu ja yksittäinen juna voi kuljea koko alueen halki. Tosin saimme liput vasta seuraavalle päivälle.

Päivä meni aika nopeasti. Block Housen punainen liha täytti vatsamme, sen jälkeen iski väsy ja nokosten jälkeen olikin jo ilta. Päätimme tsekata Reberbahnin kun kerran Hampurissa ollaan. Taksilla kadun päähän ja kävellen eteenpäin. Sanalla sanoen paikka ei ole kovin mykistävä, neonvaloja ja baareja. Drinkkibaarien joukosta löysimme yhden pubia muistuttavan paikan, joimme parit oluet ja kävelimme kadun päästä päähän. Yksi rivistö tyttöjä ehdotti meille mukavaa iltaa, kieltäydyimme kohteliaasti keskustelusta ja heti perään repesimme vieressämme avautuvaan upeaan näkymään. Hesburger! Kerros-hampurilaisen nimi näytti olleen Hesburg Hamburger.

Taksilla rautatieasemalle. Surkein kuski koko reissulla, ei ennakoinut ja ohitteli niin paljon kätevillä kaistanvaihdoillaan että kaikki meni meistä ohi. Lopulta päädyimme Viking Bariin, toisinto eilisestä mutta tällä kertaa baari tarjosi meille jekkupaukut. 20€ kahdelta tämä ilta, hinta näyttää puolittuvan.

Vuorokausi 5:
Aamupalan jälkeen päädyimme kalasatamaan jonka bileet olivat tosin jo herätessämme ohi. Taksimatkan ajoi symppis viidessäkymmenissä oleva nainen joka kuultuaan kohteemme arveli sen olevan aivan eri paikassa. Saksalaisella tehokkuudella hän soitteli jonnekin ja varmisti asian. Lopulta tuli se tärkein vinkki -"It's a U-boat. It has to be in the water. Walk that way". U-Boat museo oli todella vedessä eli rannalla makaava sukellusvene. Vinkkinä kaikille matkailijoille; Oikea varustus tuohon museoon on verkkarit. Talvitakki, reppu ja kamera kaulassa on miltein mahdotonta liikkua sukellusveneessä. Tämän museokäynnin jälkeen puski nimittäin hikeä. Varsinkin kun oli vähän lomafiiliksiä eilisestä, ja jalat rakoilla kaikesta kävelystä.

Sukellusveneestä siirryimme tehokkaasti Miniatyr Wunderlandiin, kävellen, koska Tomi navigoi meidät jatkuvasti taksien ohi. Pienoismallien parissa meni useampi tunti, ja päivä alkoi kääntyä illaksi. Lento kotiin olisi jo seuraavana aamuna joten lähdimme rautatieasemalle, kävellen, koska Tomi navigoi meidät taas kaikkien taksien ohi ja tutulla fiiliksellä olimme lopulta niin lähellä kohdetta, että taksin käyttö olisi ollut naurettavaa. Särky jaloissa ja pohkeissa sai isot miehet nauramaan. Maa missä taksien aloitusmaksu on 2,70e ja kilometrikorvaus ei juuri mitään sai meille rakot jalkoihin.

Rautatieaseman kautta IC junalla Bremeniin. Perillä oli ilta ja suoraan asemaa vastapäätä olevaan hotelliin. Aamulla olisi herätys 5.15 ja kentällä pitää olla ennen kuutta. WLANin kautta matkadokumentit kuntoon, hotellin respa tulosti ne oikein paperille ja taas isot miehet oli nukkumassa kymmenen aikoihin. Parit alas alakerran erittäin lämminhenkisessä irkkubaarissa, jonka pitäjä vieläpä oli irkku. Tässä baarissa summasimme koko reissun, ja jouduimme yksimielisesti toteamaan että näinkään pitkä aika yhdessä ei saanut kumpaakaan kiehahtamaan. Syömme samanlaisissa paikoissa, innostumme samoista asioista ja vaikka olemme käytännössä viikon katselleet toisiamme 24h vuorokaudesta niin kumpikaan ei myöntänyt toisen naaman ärsyttävän. Hyvä alku Euroopan tripille.

Vuorokausi 6:
Heräsimme 5.15 aamulla, ja molemmat olivat jo 5.30 taksin kyydissä. Saksalainen tehokkuus tarttui meihin isolla kädellä. Aamu-uninen oli kuljettajakin, noin varttitunnin taksimatka maksoi 13€, maksettiin kahdenkympin setelillä ja saatiin 15€ takaisin. Kauppa se on mikä kannattaa. Turvatarkastuksessa ei pienellä kentällä kauan mennyt ja kohta oltiinkin jo koneessa matkalla Suomeen.

Oli maanantai, Tomin loma loppui tunnin päästä ja minun vasta alkoi.

Heinäkuuta odotellessa.

Datsun Cherry (120A) -80, Ryhmä Kirsikka

Elettiin joulukuun 2010 puoltaväliä kun kyliltä alkoi kuulua huhuja ensimmäisistä Scrapyard-autojen hankinnoista. Sorsanpojille, Civagoille ja Shitikoille hekotellessa mieltä jäi askarruttamaan millaisen "helmen" sitä itse hankkisi. Toisia huonommaksi ei tietenkään voi jäädä ja mieli vetikin astetta vanhempiin laitteisiin (kajoamatta kuitenkaan potentiaalisiin tuleviin klassikoihin). Työntötankokone kaasariruokinnalla varustettuna kuulosti samalla sen verran idioottivarmalta ratkaisulta ettei perillepääsy pitäisi jäädä moottorin toiminnasta kiinni.

En olisi ikinä uskonut kuinka vaikeaa on hankkia auto tällaisilla kriteereillä. Riitti että auto maksaa max. 500e, leimaa riittää heinäkuulle ja että yleisvaikutelma on mahdollisimman karu (puheissa käytettiin termiä "karsee"). Näiden ohella pieni ripaus merkkiuskollisuuttakin saattoi vaikuttaa päätökseen...

Olin vuosien saatossa ehtinyt vallan unohtaa N10-korin olemassaolon autohistoriassa. Datsuneja Nettiautosta silmäillessä tällainen kuitenkin tuli vastaan ja lapsuusmuistot heräsivät henkiin: "Näitä pyöri 80-luvulla joka nurkalla ja ne oli jo silloin rumia!". Siinä se päätös tulikin samalla kertaa, Kirsikkaa lähdetään metsästämään.

Yksi hieno mattamusta yksilö ehti mennä nenän edestä (vaikkakin se olisi pitänyt hakea Lappeenrannasta joka olisi varmasti ollut oma seikkailunsa sekin) eikä tuonkorisia Nettiautossa ruuhkaksi asti ole. Yksi ajattoman sinertävä yksilö kuitenkin bongattiin, puhelimessa tingattiin hinta kohdalleen yhden heikkolaatuisen valokuvan perusteella ja pari päivää myöhemmin lähdettiin kotiuttamaan tätä kaunotarta Parkanosta. Matka ei sinällään ollut pahakaan, joskin Kirsikka puutui kohtalaisen herkästi ylämäkiin ja Sasin mäen huipulla mentiin nipinnapin kuuttakymppiä. Kotiin kuitenkin päästiin.

1.2-litrainen ehtymätön voimanlähde.

On kvartsikellot ja kierroslukumittarit, GL-varusteltu kun on.
Nopeusmittari näyttää hieman yläkanttiin.

Kori oli jopa yllättävän hyvässä kunnossa oletuksiin nähden. Iskaritorneistakin kolme on täysin moitteettomassa kunnossa, neljäs onkin sitten isompi kysymysmerkki. Tuleeko iskari tornista läpi ennen määränpäätä, mene ja tiedä. Kuljettajanpuoleisesta ovesta puuttuu lukkopesä kokonaan, on kuulemma pari omistajaa takaperin käynyt varkaat murjomassa. Nopeusmittarin vaijerista lienee enää yksi säie jäljellä. Kaasarin kanssa saa varmaan jumpata jossain kohtaa, tuntuu kovin laihalla käyvän ja edellämainittu mäkiin puutuminen johtunee juuri tästä. Kulkupuolta ei ainakaan paranna venähtänyt kaasuvaijeri, kaasarin kakkoskurkku alkaa raottumaan vasta kun kaasupoljinta painaa voimalla lattiamattoa vasten. Kaiken kaikkiaan juuri sellainen ostos mitä haettiinkin!

Hattuhyllystä löytyneen tarran perusteella Kirsikalla on aiemminkin ajaneet
itsevarmat ja laatutietoiset menestyjät.

DNSF Mediterranean Sea Scrapyard Run 2011

Idea on hyvin simppeli. Ostetaan halvin mahdollinen auto täynnä asennetta ja kurjuutta. Tällä kyseisellä kapistuksella ajetaan sitten muiden vastaavien autokuntien kanssa välimerelle. Päämääränä on Gibraltar. Alkuperäinen ajatus on kypsynyt jo vuosia kun osa tällekin reissulle lähteneistä taisteli aika lailla kilometrilleen saman matkan keskellä pohjoista Ruotsia ja Norjaa. Silloin jotkut kokivat Nordkapp:in turistirysän kaikessa kauneudessan. Sen sijaan puolet porukasta, urheasta taistelusta huolimatta, jäivät vatsataudin kourissa paskantamaan verta Kilpisjärvelle.

Allekirjoittaneen autokunta koostuu kahdesta yli 30 vuotiaasta miehestä, ja Datsun-Nissan Cherrystä jonka vuosimallia en edes muista. Itseasiassa en ole edes nähnyt koko autoa. Enkä ole edes varma haluanko nähdä ennen kuin minut haetaan kyytiin matkalla satamaan. Cherryä ainakin tuunataan niin vähän kuin mahdollista, käytännön syistä tupakansytyttimiä lisäillään ja sulakkeita niille parannellaan. Saa sitten matkalla laittaa laturiin kaikkea läppäristä kameraan. Navit jätetään kotiin, tai pidetään ainakin piilossa.

Reissu kaikessa kauneudessaan on suunniteltu ihan julkisesti, ja kuka tahansa saa käydä siihen keskusteluun kommentoimassa. Lopulliset lähtijät selvinnee kesäkuussa kun porukalla laitetaan ideariihi pystyyn jossain päin Suomea. Livenä paikanpäälle tulevat lienevät mukana tositarkoituksella. Tämän takia reittisuunnitelmat ovat melkoista sekamelskaa. Kaikilla on varmasti reissusta erilainen käsitys, ja ääripäät näistä poikkeavat todella paljon toisistaan.

Jos eksyit tähän blogiin jostain satunnaisesta paikasta niin varaa elämästäsi tunnista kahteen aikaa, ja lue koko rönsyilevä sekoilu täältä.

Näin ollen reissuun jää oikeastaan vain yksi fakta. Lähtö on heinäkuun alussa, ja ainakin viisi autoa on reissua varten ostettu. Mitään muuta ei sitten vielä tiedetäkään.

Käy myös tsekkaamassa reissun virallinen eventti Facebookissa!

Nimi reissulle kuitenkin jo on. Siitäkin huolimatta, että DNSF Ry ei tätä reissua järjestä niin siellä se on ideoitu. Ja kun lopulta päästään perille niin katsellaan hetki Gibraltarin maisemia, vetäydytään takaisin jollekin mukavalle rannalle Espanjan puolelle ja pistetään pikkuiset juhlat pystyyn. Pari kolme päivää äärimmäistä lepoa cerveza kainalossa ja lento kotiin.

Paitsi jos jotkut hullut päättävät ajaa sieltä takaisin...