Olisihan tätä kai ollut jees raapustella sitä mukaa kun reissu etenee mutta tämä on nyt peräti toinen kerta kun tämän reissun aikana nettiä käyttämään. Onneksi kuitenkin pari muuta tiimiä on matkan varrelta kuulumisia jo viljellyt niin koitan tässä lähinnä väkästellä pienen katsauksen Leppiksen näkökulmasta.
Niin kuin aina isommalle reissulle lähtiessä, lähtöpäivä tuli tälläkin kertaa lopulta aivan silmille.
Vaikka kaikenlaisia valmisteluja tuli tehtyä pitkin edeltäviä viikkoja, meinasi moni asia silti jäädä totaalisesti vaiheeseen ja niin lähtöä edeltävä yökin tuli vietettyä pääosin tallilla Leppistä valmistellessa. Yöunet jäivät noin tuntiin. Kokoontuminen muiden kanssa Ahveniston moottoriradalla antoi hyvin osviittaa siitä kuinka poskettoman hauska reissu tästä olisi tulossa.
Koko jengillä oli oikeasti kivaa ja kelikin oli mitä parhain, joskin hieman kuuman puoleinen.
Ahveniston hornankattilan mittari näytti +32 astetta ja voin kertoa että poncho ei ole se viilein asuste jota on tullut testattua. Muutaman tunnin hikoilun ja nauramisen jälkeen suunnattiin kohti Turkua, matka sujui rattoisasti katto auki, sombrero lepattaen, Meksikolaista Duranguense musiikkia kuunnellen (maistiaiset). It's a love song, puto!
Ruotsista Tanskaan siirtyminen olikin jo toisenlaista tarinaa. Pitkän ja puuduttavan Ruotsin läpiajon jälkeen usutin kartturin ajamaan Malmösta eteenpäin ja eikös juuri silloin pamahtanut niskaan kammotyason ukkosmyrsky. Juutinrauman silta ylitettiin vertahyytävien pilvien alla ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä. Kovassa sateessa huomattiin Micran sadekelin ominaisuuksissa uusi miinus. Se ei varsinaisesti häiritse että tihkuasento ei toimi, eikä sitä toki kaatosateessa kaipaisikaan. Mutta kun pyyhkijänsulkien varret ovat alapäistään sen verran väljät että aina sunnnanvaihdossa ne jäävät hetkeksi aikaa paikoilleen,alkoi siltaa ylitettäessä sateen piiskatessa hieman jännittämään, että mitäs tässä nyt vielä käykään. Samoihin aikoihin Team Kirsikan pojat huutelivat radiolla että heidän pyyhkijät pysähtyivät, tosin syynä oli heillä kuitenkin rehellinen suomalainen tyhmyys, eikä varsinainen tekninen vika. Silllasta yli päästyämme (ja oikeastaan alikin, tuo tie kun kulkee pätkän tunnelissa) stopattiin huoltoasemalle jossa vaihdoimme Micran spoileripyyhkijän tilalle perusmallisen joka tuntui tökkivän hieman vähemmän.
Ja matka jatkui kohti Saksaa jossa yövyttiin heti Fehmarnin saarella jonkun leirintäalueen parkkipaikalla kun oltiin perillä liian myöhään päästäksemme sisään. Yöstä tulikin ikimuistoinen koska nukuimme Micrassa. Micrassa nukkuminen sinänsä ei välttämättä ole mikään elämää mullistava asia vaikka siellä ahdasta onkin, mutta kun sinnekin sattui juuri sopivasti kunnon ukkosmyräkkä. Täytyy sanoa että jos ukkosesta tykkää niin tuollainen rättikattoinen auto on omiaan antamaanhy vin läheisen yhteyden myrskyn äänimaailmaan tuulineen, ropinoineen ja jyrinöineen. Vaan siitä selvittiin hengissä ja saatiin pari tuntia untakin ja mikä parasta, Micran katto piti vedet ulkopuolella!
Ensimmäisestä päivästä Saksassa ei myöskään ole juuri mainittavaa, ajeltiin ristiin rastiin pieniä teitä ja jäätiin lopulta Magdeburgiin yöksi. Edellisten öiden vähiin jääneiden unien vuoksi päätimme itsekin ottaa hotellin ja se kannatti, hyvät oli unet. Seuraavana aamuna suunnattiin taas kohti etelää ja Dachaun entistä keskitysleiriä. Matkalla yövyttiin vielä leirintäalueella Ingolstadtin kupeessa. Tässä vaiheessa testasimme reissua varten hankittua 12e telttaa, joka osoittautui muuten ihan hintansa väärtiksi mutta auttamatta liian pieneksi allekirjoittaneen käyttöön; Aivan nurkasta nurkkaan asettuessa mahduin nippa nappa olemaan suorassa.
Olin käynyt tuolla Dachaussa joskus lapsena ja melko hyvin se lopulta vastasikin hataria muistikuvia. Paikka on omiaan vetämään aikuisenkin miehen vakavaksi.
Dachaun jälkeen päästiinkin starttaamaan kohti viimeistä kiintopistettä Saksan puolella. Neuschwansteinin linna aivan Saksan etelärajalla on paikka joka on aina ollut ns. "pakko nähdä" listalla ja nyt se osui melko sopivasti suunnitellulle reitille.
Linna olikin kaikkien ennakkokuvitelmien mukainen ja äärettömän vaikuttava ilmestys, vaikkakin ensimmäinen fiilis sen tultua esiin mäennyppylän takaa olikin että onko se sittenkin noin pieni?
Vaan kun sen luokse lopulta pääsi (sisälsi yhden elämäni pelottavimmista kyydeistä, sukkulabussi alhaalla olevan kylän ja ylhäällä vuoren rinteellä sijaitsevan linnan välillä, aivan serpentiinitien reunaa hipoen), olikin tilanne aivan selvä. On se vaan mahtava paikka kaikessa majesteettisessa typeryydessään.
Kannattaa tsekata. Oikeasti!
Linnan jälkeen olikin aika jättää Saksa taakse ja ajella aina vaan hienommiksi muuttuvia vuoristoteitä kohti Itävaltaa ja siellä Nassereithin kylässä sijaitsevaa leirintäaluetta. Jo tuonne Neuschwansteinin linnalle mentäessä oli mahtava hetki kun saatiin ensimmäiset näköhavainnot Alpeista. Siihen asti oltiin ajeltu jo ihan kohtalaisia ylänköjä ja jyrkkiäkin mäkiä mutta kun yhtäkkiä edessä seisoo näennäisesti suoraan pellosta kohoava pystysuora seinämä, muistaa taas että niitä oikeastikin isoja mäkiä on olemassa.
Anyway, leirintäalue oli tosi jees, saatiin nukuttua ja alueella oleva uima-allas kruunasi pitkän ja raskaan päivän.
Stelvio Pass ja autojen tosikoitos.
Yö tuli nukuttua Micrassa ja siinä nukkuessa kun ei mahdollisia asentoja ole kuin tasan yksi: Penkillä selkänoja taaksepäin kallistettuna röhnöttäminen. Jalat alaspäin nukkuminen (ja ilmeisesti muukin rasittaminen) alkoi näkyä ja aamuun lähdettiin nilkka mukavasti turvonneena.
Sen ei kuitenkaan annettu haitata vaan lähdettiin pikaisen markettiaamupalan jälkeen ajelemaan kohti Italiaa ja Stelvio Passia, yhtä reissun kohokohdista.
Italiaan saavuttiinkin kohtalaisen nopeasti. Matkalla nähtiin toinen toistaan upeampia linnoja ja niiden raunioita, vuoria ja taas vuoria, vuorien välissä laaksoja, vuoripuroja ja vesiputouksia,
kauniita alppikyliä, ynnä muuta suu auki tuijotettavaa sik oossom matskua.
Lopulta päästiin ylös Stelvion kylään jossa pikaisen kahvitauon ja auton kunnon tsekkauksen jälkeen lähdettiin kohti varsinaista kiipeilyetappia.
Itselläni ei ollut oikein mitään varsinaista visuaalista odotusta itse Stelvio Passista, mutta veikkaan että niillä ei olisi ollut mitään väliä kuitenkaan.
Stelvio Pass on kaikessa mahtavuudessaan jotain niin hienoa että sen aiheuttamia fiiliksiä on tässä ihan turha yrittää ruotia. Sen vain sanon että hiljaiseksi se vetää. Kannattaa tsekata.
Myös Micra näytti taas kyntensä ja jyräsi tuonne melkein 3km korkeuteen vailla mitään ongelmia. Lämmöt pysyivät täysin kurissa eikä 1.2 litraisesta voimanpesästäkään tuntunut veto vähenevän ennen kuin vasta ihan ylhäällä, ilmeisesti kuitenkin vain ilman ohenemisen vuoksi.
Toisella puolella tultiin alaspäin lähes yhtä varmoin ottein. Jarrut pitivät mainiosti ja autokin toimi, mitä nyt 10km putkeen moottorijarrulla lasketellessa auton lämpömittari putosi lähes nolliin.
Kaipa siellä on termari koko ajan vähän auki ja kun moottorilla ei ole oikein edes tyhjäkäynnin vertaa kuormaa ja ajoviima tuo viileää vuoristoilmaa, kone vaan kylmenee. Toisaalta, Micrassa on näemmä jossain vaiheessa hieman öljyä päässyt jäähdytysveden sekaan, tiedä sitten olisiko moisellakin vähän vaikutusta johonkin. Jäänee nähtäväksi.
Täytyy kuitenkin sanoa että tuolta huipulta lasketellessa ihan oikeasti jännitti, sinne kun pukkasi juuri sopivasti kunnon sateen ja alla olevat Aurora merkkiset kumit kun tapaavat olla jopa pahamaineisen huonot märällä, ei neulansilmämutkiin yksinkertaisesti voinut kauhean kovaa taittaa. Eli suomeksi: Tultiin alas erityisen varovasti :)
Tässä kaikki tältä erää, koitetaan keksiä uusi kooste tunnelmista ja tapahtumista kunhan saadaan ensin Välimeri näköpiiriin. Tässä vaiheessa ei voi sanoa muuta kuin että järjettömän hieno reissu! En olisi jättänyt väliin mistään hinnasta.
Team Leppis kuittaa.
