Team Kirsikan korkeanpaikanleiri

Jokaiseen tapahtumaan valmistaudutaan huolella silloin kun ollaan tosissaan. Tämä reissu ei ole poikkeus, eikä matkalle lähdetä tuosta vain ennen kuin jokainen yksityiskohta on tarkistettu. Paitsi jos kyse on itse autosta, sen suorituskyky nähdään sitten viimeistään Alpeilla. Cherry ei kaipaa huomiota, se on ollut olemassa yli 30 vuotta ja omaa vähintään ydinjätteen puoliintumisajan.

Olemme Tomin kanssa tunteneet vuosia toisemme. Emme ole koskaan ajautuneet edes kiihkeäsanaiseen väittelyyn, saati sitten tappeluun. Olemme usein samaa mieltä asioista, ja silloinkin kun emme ole samaa mieltä niin uskomme toisen toimittamiin todisteisiin tai testaamme teoriat käytännössä. Väärässä ollut myöntää asian rehellisesti, ja taas opittiin jotain uutta. Pitkästä ja rauhallisesta historiasta huolimatta kummallekaan ei ollut täysin selvää mitä tapahtuu kun meidät suljetaan meluisaan ja pieneen peltipurkkiin kahden viikon ajaksi. Varsinkin koska 100km ero asuinpaikoissa ei saa meitä samaan paikkaan kovinkaan usein. Kuin vahingossa päädyimme korkeanpaikanleirille, jonka tajusimme olleen sellainen vasta kun koettelemus oli ohi.

Vuorokausi 1:
Kaikki lähti käyntiin puhelusta jonka seurauksena päädyimme Tomin kanssa ensin tallille puhumaan turboista, ja sen jälkeen kahville paikalliselle huoltamolle Hyvinkäällä. Ja aivan kuten alkuperäinen idea autolla tehtävästä Välimeren matkasta, myös pikatrippi nyt heti jonnekin Eurooppaan sai alkunsa kahvikupposen äärellä. Samana iltana tuli varattua ylihuomiselle aamulento halpayhtiön aamuvuorolla Tampereelta Bremeniin. Ilta kääntyi jo niin myöhäiselle, että lomalla oleva Tomi ei edes vaivautunut kotiin vaan jäi sohvalle.

Vuorokausi 2:
Seuraavana päivänä pakkailimme kamoja, tsekkasimme halpoja hotelleja netistä ja illansuussa siirryimme Tampereelle odottelemaan aamulentoa. Koska omaa kulkinetta ei tällä kertaa ole mukana, varmisteltiin vielä julkiset ja sovitettiin hotellit hyvien kompromissien kera kartalle. Päätettiin siirtyä Bremenistä samantein Hampuriin käyttäen saksalaisella tehokkuudella kulkevaa DB:n junaa. Vähän sellaisella passi ja hammasharja meiningillä mentiin eteenpäin. Tampereelle siirtyminen aiheutti kuitenkin minulle vastavuoroisesti yötä Tomin sohvalla.

Vuorokausi 3:
Tampereen Pirkkalan hekumallinen -28 celsiusasteen lämpötila sai todella nostettua fiiliksen kattoon mistä tahansa eteläisemmästä sijainnista. Pikatsekkaus näytti Hampuriin about nollakeliä minkä luulisi tuntuvan hattuvakiolla suurinpiirtein trooppiselta. Lentokone lähti ajallaan, laskeutui ajallaan ja kumpikaan ei ollut löytänyt lentokoneen menusta muuta aamupalaa kuin Heinekeniä. Siellä me yhtäkkiä seistiin, Bremenin lentokentän ulko-ovella, lunta ei ollut missään ja lämmin tuuli hiveli poskia. Ei ollut kiire sisälle kuten Pirkkalassa oli.

Itse en käytännössä puhu Saksaa sanaakaan, mutta Tomi aloitti heti kiskaisemalla taksikuskille "Bahnhof!" vai oliko peräti "Fernbahnhof". Ääntäminen meni selkeästi nappiin koska taksikuskin seuraava litania saikin miehen jo nöyrtymään, ja sanomaan vanhan kunnon "Ich spreche kein Deutsch" lausahduksen. Suhari vaihtoi lennossa englantiin, ja saatiin lyhyet small talkit heitettyä ennen rautatieasemaa.

Junaliput automaatista, melkein ostettiin jotain aamupalaa yhdeltä rautatieaseman kojukauppiaalta kunnes viimehetkellä huomattiin, että kaikki herkullisen näköiset einekset oli kalatuotteita. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla opimme toisistamme täysin uuden piirteen - molemmat inhoaa kalaa. Nopea poistuminen viereiseen kojuun ja lihaisat sämpylät naamaan. Juosten junaan, siisti ja sotkematon semipaikku kiidätti meidän Hampuriin reilussa tunnissa. Matkalla tajusin, että näin lunta ja lumi vain lisääntyy matkan edetessä.

Hampurissa lähdimme seikkailemaan kohti Hotel Terminusta. Siirryimme kohtuullisen siistiltä keskusta-alueelta hotellin kadulle joka oli täynnä erilaisia aikuisviihdeyrittäjiä, kebab-kioskeja ja käytettyjen puhelimien kauppiaita. Hotelliin mentiin sisälle pienen käytävän kautta, kiivettiin toiseen kerrokseen ja ilmoittauduimme respaan. Saimme huoneen avaimen, menimme maailman pienimmällä hissillä neloskerrokseen ja kun saimme epäloogisesti toimivan lukon vihdoin auki niin repesimme nauramaan. Seuraavat kaksi yötä vietimme noin kahdeksassa neliössä, ja kätevästi parisängyssä. Ei muuta kuin reput hotlaan ja kylille.

Tutustuimme lähiympäristöön, söimme italialaista ja vetäsimme parit oluet. Lähdime ytimeen, käveltiin ympäriinsä ja lopulta alkoi jo vähän väsyttää. Illan hämärtyessä lähdimme takaisin hotellille päin, ja aivan hotellimme kulmalla näimme Viking Bar nimisen kapakan. Baarin takana hääräsi outo äijä jonka nauru oli todella persoonallinen, Finland Finland KIPPIS!!! kaikui heti kun olimme tuolille istuneet. Pienen baarin vastakkaisesta nurkasta iso äijä nyökkäsi hyväksyvästi Norjan lippu hihassaan saapumisemme merkiksi. Tarjosimme rahaa juomistamme, mutta saimme vain kommentin "Finnish, no problem, pay later, no problem". Perään huutonauru ja RRAKASTAN RRAKASTAN karjaisu.

Siinä tulikin sitten istuttua ensimmäinen ilta. Tomia vokotteli joku paikallinen yhtiökumppaniksi kalastusbisnekseen, yhteinen kieli vain puuttui. Norjalainen pariskunta kutsui meidät sunnuntaiaamuna viideltä alkaviin bileisiin kalatorille. Toisin kuin Tomi, olen viskien ystävä, joten tilasin yhden sellaisen. Sieltä tuli pyytämättä tuplat ja molemmille. Hienosti toverini sen kuitenkin alas siemaisi, tuon savuisen ja pehmeän linnunmaidon. Useiden tuntien kuluttua totesimme, että on aika lähteä nukkumaan ja nainen laski luvut yhteen. 42,70e maksoi ilta kahdelta siinä kuppilassa.

Vuorokausi 4:
Seuraavana aamuna aamupalan kautta prototyyppimuseoon jossa oli vanhoja ja uusia prototyyppejä erilaisten kilpa-autojen takaa. Näimme Porscheja, F1 moottoreita, Keken Williamssin 80-luvulta, ja Alonson pari vuotta vanhan työkalun. Silkan motorsporthurmion jälkeen ostimme liput Miniatur Wunderland nimiseen mestaan, jossa on 6000m2 alueelle rakennettu pienoismallina kaikki Las Vegasista aina Sveitsiin asti. Autot, junat, lentokoneet - kaikki liikkuu ja yksittäinen juna voi kuljea koko alueen halki. Tosin saimme liput vasta seuraavalle päivälle.

Päivä meni aika nopeasti. Block Housen punainen liha täytti vatsamme, sen jälkeen iski väsy ja nokosten jälkeen olikin jo ilta. Päätimme tsekata Reberbahnin kun kerran Hampurissa ollaan. Taksilla kadun päähän ja kävellen eteenpäin. Sanalla sanoen paikka ei ole kovin mykistävä, neonvaloja ja baareja. Drinkkibaarien joukosta löysimme yhden pubia muistuttavan paikan, joimme parit oluet ja kävelimme kadun päästä päähän. Yksi rivistö tyttöjä ehdotti meille mukavaa iltaa, kieltäydyimme kohteliaasti keskustelusta ja heti perään repesimme vieressämme avautuvaan upeaan näkymään. Hesburger! Kerros-hampurilaisen nimi näytti olleen Hesburg Hamburger.

Taksilla rautatieasemalle. Surkein kuski koko reissulla, ei ennakoinut ja ohitteli niin paljon kätevillä kaistanvaihdoillaan että kaikki meni meistä ohi. Lopulta päädyimme Viking Bariin, toisinto eilisestä mutta tällä kertaa baari tarjosi meille jekkupaukut. 20€ kahdelta tämä ilta, hinta näyttää puolittuvan.

Vuorokausi 5:
Aamupalan jälkeen päädyimme kalasatamaan jonka bileet olivat tosin jo herätessämme ohi. Taksimatkan ajoi symppis viidessäkymmenissä oleva nainen joka kuultuaan kohteemme arveli sen olevan aivan eri paikassa. Saksalaisella tehokkuudella hän soitteli jonnekin ja varmisti asian. Lopulta tuli se tärkein vinkki -"It's a U-boat. It has to be in the water. Walk that way". U-Boat museo oli todella vedessä eli rannalla makaava sukellusvene. Vinkkinä kaikille matkailijoille; Oikea varustus tuohon museoon on verkkarit. Talvitakki, reppu ja kamera kaulassa on miltein mahdotonta liikkua sukellusveneessä. Tämän museokäynnin jälkeen puski nimittäin hikeä. Varsinkin kun oli vähän lomafiiliksiä eilisestä, ja jalat rakoilla kaikesta kävelystä.

Sukellusveneestä siirryimme tehokkaasti Miniatyr Wunderlandiin, kävellen, koska Tomi navigoi meidät jatkuvasti taksien ohi. Pienoismallien parissa meni useampi tunti, ja päivä alkoi kääntyä illaksi. Lento kotiin olisi jo seuraavana aamuna joten lähdimme rautatieasemalle, kävellen, koska Tomi navigoi meidät taas kaikkien taksien ohi ja tutulla fiiliksellä olimme lopulta niin lähellä kohdetta, että taksin käyttö olisi ollut naurettavaa. Särky jaloissa ja pohkeissa sai isot miehet nauramaan. Maa missä taksien aloitusmaksu on 2,70e ja kilometrikorvaus ei juuri mitään sai meille rakot jalkoihin.

Rautatieaseman kautta IC junalla Bremeniin. Perillä oli ilta ja suoraan asemaa vastapäätä olevaan hotelliin. Aamulla olisi herätys 5.15 ja kentällä pitää olla ennen kuutta. WLANin kautta matkadokumentit kuntoon, hotellin respa tulosti ne oikein paperille ja taas isot miehet oli nukkumassa kymmenen aikoihin. Parit alas alakerran erittäin lämminhenkisessä irkkubaarissa, jonka pitäjä vieläpä oli irkku. Tässä baarissa summasimme koko reissun, ja jouduimme yksimielisesti toteamaan että näinkään pitkä aika yhdessä ei saanut kumpaakaan kiehahtamaan. Syömme samanlaisissa paikoissa, innostumme samoista asioista ja vaikka olemme käytännössä viikon katselleet toisiamme 24h vuorokaudesta niin kumpikaan ei myöntänyt toisen naaman ärsyttävän. Hyvä alku Euroopan tripille.

Vuorokausi 6:
Heräsimme 5.15 aamulla, ja molemmat olivat jo 5.30 taksin kyydissä. Saksalainen tehokkuus tarttui meihin isolla kädellä. Aamu-uninen oli kuljettajakin, noin varttitunnin taksimatka maksoi 13€, maksettiin kahdenkympin setelillä ja saatiin 15€ takaisin. Kauppa se on mikä kannattaa. Turvatarkastuksessa ei pienellä kentällä kauan mennyt ja kohta oltiinkin jo koneessa matkalla Suomeen.

Oli maanantai, Tomin loma loppui tunnin päästä ja minun vasta alkoi.

Heinäkuuta odotellessa.