Part 2

Siinä se mikä saa eniten huomiota kanssa-autoilijoissa. Parkkipaikoilla lähtee kamerat esiin, liikennevaloissa osotetaan sormilla ja liikenteessä on ollut jokunen läheltä-piti-tilanne kun viereisessä autossa on jääty tuijottamaan :)
3 tuntia yritin elvyttää auton alkup. lukkoja. Lopulta ne jäi alasimen ja lekan väliin..
Uusi ratkaisu otettiin käyttöön molemmissa etuovissa ja kontinluukussa. Lukot itsessään olisivat maksaneet samanverran mitä auto on tullut maksamaan nyt katsastettuna. Lähdettiin siis miettimään tahoa mistä saisi ne for free. Hieman yllättäenkin oma työnantajani tarjoutui auttamaan tässä. Kiitokset Peabin suuntaan.

Ensi viikon aikana laitetaan vielä kalvot laseihin ja auton ulkopuoliset varusteet. Sisälle saatiin rokit kiinni ja 3 extra tup.syt paikkaa. Nyt voi ladata kameraa, puhelinta, navigaattoria ja läppäriä samaanaikaan. Akku vaihtui 100ah:seen. Autotek tuli apuun toisen rengas-sarjan muodossa. Alkup. sekarengastus (hyväkuntoinen tosin) jää varalle ja uusi sarja meni alle. Koko on ainakin itselle melko eksoottinen. 165/70/14. Sirkkelinterät :) Otin ensimmäisen kulutustestin vähän tästä rengastuksestakin innostuneena. Riihimäki-Tampere-väli ja matkavauhti sata. 6.2L/100km. Helppo hymyillä.

Loppuun vielä todistusaineistoa edellisessä tekstissä mainitsemastani lauantai-aamun ruostekorjausoperaatiosta.

Leppis aka Leppä aka Lepanderi.

Sekaista, sanon minä. Nimittelyt varsinkin. Kyseessä on kuitenkin sen verran onnettoman ruma pieni punainen ilmestys että jostain sitä huumoria täytyy kuitenkin repiä. Jaa mikä oli? Ok, kelataan hieman taaksepäin.

Jo tästä reissusta alunperin puhuttaessa oli homma puoliksi selvä. Puoliksi siltä osin että reissuunhan on lähdettävä, vaihtoehtoja ei ole. Toinen puoli sitten vaatisikin jonkin verran suunnittelua..

Alle 500€, leimaa. Äkkikatsomalta vaihtoehtoja onpaljon, mutta tarkemmalla tutkailulla ei sitten kuitenkaan. Kaikki ehdokkaat ovat joko jossain todella kaukana tai muuten sellaisia tuomiopäivän pommeja ettei niitä varmaan edes kelpuutettaisi laivaan ja reissu tyssäisi alkuunsa. Ja kun kriteereihin lisätään edes jonkinlainen hupiaspekti, oli ehdokaslista hyvin pian lähes tyhjä. Mainittakoon että tein itselleni heti alkuunsa selväksi että vaikken ns. merkkiuskollisuutta pitänyt tässä kovin tärkeänä, olisi alle päätyvän auton oltava kuitenkin vähintäänkin Japanilainen.

Ajattelin että tuo hupiaspekti täyttyisi jos reissuauto olisi (japanilaisuuden rajoissa toki) mahdollisimman paljon jotain muuta kuin mitä nuo harraste/käyttöautot muuten ovat, eli kriteereiksi muodostui vapaastihengittävä, etuvetoinen ja mahdollisimman pieni auto. Inhokerrointa lisätäkseni tuumasin että kaipa sen on oltava kaiken lisäksi punainen, koska inhoan punaisia autoja yli kaiken. Näin ollen kiikarissa olikin pitkään erinäisiä Suzuki Altoja, Daihatsuja, sekä hyvin vahvoina ehdokkaina Mazda 121:siä. Tuollaisen Mummo Ankka -Mazdan olisinkin varmaan hankkinut jos olisi sopiva hyvään hintaan tullut vastaan mutta tuntuivat olevan kovin hinnoissaan nekin.

Tilanne aukesi kuitenkin hyvin pian, hieman yllättäenkin, kun tyrkylle tuli eräs Nissan Micra. Se oli pieni, punainen, rähjäinen ja muutenkin kaiken kaikkiaan kurja. Oiva ehdokas siis. Mutta kas, Micrassa oli yksi pieni ominaisuus joka kruunasi pelin. Sähkötoiminen rättikatto!

Japanilaisilla oli mielenkiintoinen villitys 90-luvun taitteessa. Pieniä kauppakassikippoja varustettiin kangaskatolla siinä määrin että taisi about jokaisella japsimerkillä olla vähintään 2-3 ”open top/canvas top” mallia. Nämä eivät siis ole cabrioletteja, convertibleja, tai mitään muutakaan, mikä bulevardia pitkin lipuessaan saisi päitä kääntymään tai pöksyjä kostumaan. Ehei, nämä olivat ihan yhtä susirumia kinnereitä kuin kovakattoisetkin kauppakassiveljensä ja -siskonsa, mutta silti niihin oli saatu vangittua se kiva avoautoilun fiilis kun vaikkapa kesäiseltä uimaretkeltä kotiin ajellessa saa tukkaa kuivatella tuulessa tai illan pimetessä kallistaa penkin makuuasentoon ja katsella tähtitaivasta puiden huminaa kuunnellen.

Mielikuva allekirjoittaneesta pienessä punaisessa Micrassa aiheutti ystäväpiirissä pelonsekaista hilpeyttä eikä aikaakaan kun auto ristittiin Leppikseksi. Olihan siinä jo melkein laikutkin omasta takaa, vaikka olivatkin ruosteen eri sävyjä mustan sijaan.

Leppis oli ollut varkailla ja näin ollen poistettu rekisteristä joten se piti hoitaa ensimmäiseksi. Vaan talvi meni muunlaisten kiireiden parissa joten auto seisoi pihalla välillä useammankin metrin korkuisen lumikasan alla. Välillä suoraan sanottuna hirvitti että kestääkö kangaskatto lumimassan painon vai olisiko se kohta täynnä lunta. Katto kuitenkin kesti eikä se lumen sulaessakaan päästänyt vesiä sisälle joten siltä osin toivoa oli. Talven väistyttyä alkoi projekti Micra kilpiin. Ei siis muuta kuin akun miinuskaapeli kiinni ja kokeilemaan. Laakista käyntiin! Hymy levisi huulille kun kone kehräsi nätisti, ehkä pääsisin oikeasti vähällä eikä tarvitsisi moottorille tehdä mitään. Hymy kuitenkin hyytyi testilenkillä pihan ympäri. Kytkin luisti pahemmin kuin juttu paikallisen marttakerhon vuotuisissa kevätmyyjäisissä. Tällä ei paljoa Alppeja ylitettäisi. Lisäksi pörinästä ja kolinasta päätellen pakoputki oli ilmeisesti irtipoikki ja olihan se parin metrin lumikasakin päässyt tuhojaan aiheuttamaan; Pyyhkimien läpiviennit olivat taipuneet melkein poikki, joten hankintalistalle meni siis kytkimen lisäksi myös pyyhkimien vivusto.

Onneksi kyse oli kuitenkin tekniikaltaan sen verran yleisestä autosta että varaosia tuntui vielä jonkin verran löytyvän.

Kytkin löytyi paikalliselta purkamolta huimaan 20€ hintaan ja pyyhkijöiden vivustokin järjestyi muodolliseen 15€ hintaan. Kytkimen massiivinen koko aiheutti tulevissa kanssamatkaajissa sen verran hilpeyttä että se ehti tähän blogiin jo kauan ennen itse Leppistä. Pakoputkesta löytyi onneksi vielä sen verran tervettä että sen kanssa selvittiin hitsauksella.

Team Kirsikan jarruremonttiaikeista innostuneena hain itsekin Leppikseen uudet etujarrupalat. Tuumasin että hyvä ne on ehkä uusia ettei tule yllätyksiä Alpeilla. Vaan kas! Etujarrut avattuani huomasin että siellä oli aivan uudet palat jo valmiiksi! Eikä levyissäkään ollut mitään valittamista.

Turhapa noita etupaloja olisi vaihtaa joten jätin uudet palat pakettiinsa ja siirryin tutkailemaan takapäätä, josko sinne pitäisi jotain remonttia tehdä. Irrotettuani takarenkaan oli yllätys vähintäänkin yhtä suuri kun rumpu tipahti käteen ilman minkäänlaista väkivaltaa ja alta paljastui mitäpäs muutakaan kuin käytännössä uudenveroiset jarrukengät, ilmeisesti aivan hiljattain uusittuine kiiltävine jousineen ym. ja itse rummussakaan ei ollut minkäänlaista kulumaa. Kaikesta päätellen Leppis on ollut hyvällä pidolla edellisessä elämässään.

Katto auki!

Suurin osa Leppiksen sympaattisesta olemuksesta juontuu sen avattavasta katosta. Vaan sepäs ei auennutkaan ihan noin vain. Liekö syynä ollut pitkästä seisotuksesta johtunut käyttämättömyys, vai ison lumitaakan aiheuttama kankeus. Nappia painettaessa kyllä moottori surisi mutta kattopa ei hievahtanutkaan. Katto olisi kuitenkin saatava auki, vaikka sitten puukolla. Onneksi teräaseisiin ei sentään tarvinnut kajota vaan määrätietoisen vääntelyn, kääntelyn, ohjureiden taivuttelun ja paikalleen asettelun, sekä pienen voitelun avulla katto vihdoin alkoi toimimaan. Nyt se pelaa jo napista painamalla niin kuin pitääkin, mitä nyt aikojen saatossa hieman kutistunut katto tuppaa välillä laskostumaan väärin joten joskus sitä joutuu vähän avittelemaan.

Vaihtelin vielä ajovaloihin uudet polttimot palaneiden tilalle, maksoivat melkein 2€/kpl! Näillä eväillä sitten alettiin puuhaamaan uudelleenrekisteröintiä. Ei muuta kuin konttorilta siirtotarrat ja niiden voimalla päästömittaukseen. Päästötesti läpäistiin kannustavien kehujen kera joten seuraavaksi suunta konttorille. Katsastusmiestä tuntui huvittavan idea siitä että tällainen ”raato” rekisteröidään vain vietäväksi pois maasta romutettavaksi. Vaan kun Micrasta ei korjattavaa löytynyt niin leima tuli että heilahti ja niinpä Leppis hymyilikin pian uusien kiiltävien peltikilpien kanssa.

Team Leppis kuittaa.

Datsun Cherry ja teini - tuning - opas

Kahdeksan päivää aikaa, ja vasta nyt huomataan kuinka hemmetisti autoon onkaan tehtävää. Koska olemme vasta kolmekymppisiä niin muistamme vielä kuinka autoja tuunataan, ja tuunaukset piti vielä tehdä ilman mittavia summia rahaa. Tässä siis hyvä ohjeistus kaikille kuinka rakentaa mistä tahansa kiposta äärimmäisen katu-uskottava menopeli noin tunnissa.

Aivan ensimmäisenä pitää muistaa, että kesällä on kuuma ja koska autossasi ei ole ilmastointia niin juoman nauttiminen on äärimmäisen tärkeää. Cherryn isoin suunnitteluvirhe on täydellinen tavaranlaskemistilan puute. Pulloa, juomaa tai kahvikuppia ei saa mihinkään järkevästi. Joten aloitetaan mukinpitimistä.

Kerää ensin kaikki tarvittavat välineet. Itse mukiteline, itseporautuvia ruuveja ja akkuväännin. Voit myös käyttää tavallista meisseliä jos tykkäät hikoilla, tai et omista auton hintaista akkuporaa.





Aloita pistämällä ensimmäinen mukiteline randomiin paikkaan autossa. Voit suunnitella tätä kauankin, mutta sijoitusta miettiessä kannattaa muistaa että radiota pitää pystyä käyttämään, samoin hanskalokeroa ja niin pois päin. Kiinnityspaikan on myös hyvä olla oikeasti jämäkkä. Yksi hyvä tapa testata jämäkkyyttä on lyödä terävä ruuvimeisseli kojelaudasta läpi niin voit hands-freenä porata itseporautuvilla telineen paikoilleen. Työn jälki on näin siistimpää ja tarkempaa.





Kun olet saanut ensimmäisen kiinni itseporautuvilla, niin teet vain saman toiselle, kolmannelle tai kuinka monta niitä ikinä sitten haluatkaan. Muista, että tämän tuning oppaan seuraamisen jälkeen sinulla on luultavasti suorastaan ruuhkaa huikeaan ajopeliisi. Isompi porukka tarvitsee enemmän mukitelineitä, ei ole reilua laittaa kakkoskuskia pitämään juomaansa kädessään.





Ensimmäisen osan, eli mukinpidinten jälkeen, siirrytään vaiheeseen kaksi johon kannattaa ryhtyä vain jos ymmärtää kuinka sähköpalo saadaan sammumaan. Kaiken tuuninkin perustana on aina erilaiset gadgetit ja todellinen Cherrymies on aivan liian kiireinen kytkemään jokaista erikseen. Näin ollen autoon tarvitaan tupakansytyttimiä, reilusti! Eihän sitä ikinä tiedä, voit joutua lataamaan läppäriäsi ja lukemaan diagnostiikkaa moottorinohjauksesta. Tai säätää bensakarttoja kohdalleen kesken ratapäivien. Jos Cherryssäsi ei vielä ole Haltekkia tai Hestekkiä niin aina lataat sitten joululahjaksi saatua puhelinta tai navigaattoria.


Kun sähköä tarvitaan maximaalinen määrä kabiiniin, pitää ensimmäisenä minimoida vastus. Tämä tarkoittaa, että sulakkeet ovat yleensä vain harmina. Ne palavat ja sitten mikään ei toimi. Näin ollen kannattaa jättää moinen kokonaan pois.


Aloitamme sähköjohtojen vetämisellä. Ensimmäinen haaste on päästä läpi ns. tuliseinästä joka erottaa moottorin ja ohjaamon. Onneksi Cherryssä on kätevät kumitatit joista pääsee läpi silkalla väkivallalla. Käytä vaikka samaa ruuvimeisseliä kuin kojelaudan kanssa.





Kun tarpeeksi ahkerasti kairaat reikää läpi niin lopulta voit pujoittaa sinne kaapelin. Kaapelilla ei ole niin väliä, kaiutinkaapeli on ihan ok ja varmaan sisäasennuksissa toimiva MMJ toimii myös. Naapuri kertoi myös RJ45 kaapelin olevan ihan ok, virrankestoltaan kuitenkin selvästi heikompi. Esimerkin tapauksessa käytettiin parillakin kumikerroksella suojattua kaksikarvaista kaapelia. Sitä kun sattui olemaan muutama sata metriä hyllyssä.


Kun kerran hommaan ryhtyy niin kannattaa tökkiä samasta aukosta niin monta piuhaa sisään kuin kokee tarvitsevansa. Tällä kertaa todettiin kaksi riittäväksi. Koska Cherrymiehellä on kiire tekemään muitakin bisneksiä niin ylimääräisetkin johdot voi aika jättää kerälle auton sisään.





Seuraavaksi mennään jo hieman kädentaitoja vaativaan osuuteen. Kaapelit pitää kuoria, jotta ne voidaan kytkeä akkuun. Tähän on olemassa erilaisia työkaluja, mutta kunnon Cherrymies vetää joululahjaksi saadun lapinpuukon saappaanvarresta, ja täräyttää kaapelin pään kahtia jatkotoimia varten. Paina puukkoa reilulla voimalla johtoon ja kiskaise terää mahasi suuntaan.





Koska harva teinituning harrastaja pääsee oikeasti sisätiloihin tekemään yhtään mitään, niin monesti työpöytänä toimii tälläisessä tapauksessa oman auton kurakaari. Jos puukko lipeää niin tuloksena on todennäköisesti syvä naarmu peltiin. Mutta se ei haittaa, naiset tykkää arvista.


Esimerkki kurakaareen lipeävän puukon jäljestä:



Kun olet kuorinut molemmat kaapelit, on aika yhdistää ne teknologialla nimeltään Abiko tai kuten Riihimäellä sanotaan: Apigo. Tästä ei kannata sen suurempaa projektia itselleen tehdä. Laitat kaksi kaapelia tuollaiseen keltaiseen tötteröön, ja survot sen pihdeillä lyttyyn. Lopputuloksena atomien elektronit liikkuvat molemmissa kaapeleissa samaan tahtiin, ja saamme iPhoneen sähköä. Suojaa koko komeus vielä liioitellulla määrällä sähköteippiä jos sellaista löytyy.





Sitten valmistellaan tupakansytyttimet. Osta Motonetista parit jakajat ja tuunaa ne haluamaasi moodiin vaikka peltisaksilla. Toisin sanoen napsauta johdot poikki, ja kuori ne vaikka hampaillasi. Pyörittele piuhat yhteen ja olet luonut kuusipaikkaisen tupakansytyttimen. Väreillä ei sillein ole väliä, johdothan on kaikki mustia. Tai no ehkä juuri sen verran kannattaa nähdä kuitenkin vaivaa, että kytkee molemmat samalla tavalla. Muuten oikosulku on varma, ja sekin vasta silloin kun rätkäytät jonkun laitteen laturiin. Kovat jätkät ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin tuuria.





Sähkötöiden loppusilaus alkaa olla käsilllä. Tökkää jakajiin rakentamasi Abikojen toiseen päähän tulipellin läpi vetämäsi johdot. Purista taas apinan raivolla liitin lyttyyn, ja homma on valmis. Voit suojata liittimen ympäristön kutistesukalla tai sähköteipillä jos et luota taitoihisi.





Sitten ei enään tarvita muuta kuin vanhat kunnon itseporautuvat käyttöön. Tykitä muoviset kiinnikkeet sopivaan paikkaan tarpeeksi tiukkaan. Ethän halua, että sytytinkannat ovat irti tai vinossa? Mukana tulleet kaksipuoleiset teipit voit käyttää johonkin enemmän järkevään, vaikka Etelä-valtioiden lipun kiinnittämiseen takaikkunalle.





Vihdoinkin ja noin 15min myöhemmin kaikki sähkötyöt on tehty. Tupakinsytyttimet paikoillaan ja homma toimii. Kannattaa koittaa kuormittaa kyseisiä käikäleitä mahdollisimman paljon. Varsinkin jos aiot ladata samasta paikasta läppäriä, navia, kameroita, puhelimia ja jääkaappia.




Sitten aletaan tuunaamaan Cherryn ulkokuorta. Autoliiton sivujen mukaan, ulkomailla pitää käyttää selkeää tunnistetta josta selviää auton kansallisuus. Katselin aiheeseen liittyviä FIN tarrjoa, mutta ne on kovin tylsiä. Näin ollen piti kehittää jotain coolia, sellaista joka saa jokaisen perässäajajan kuolaamaan ja haluamaan samanlaisen.

Nopeasti se löytyikin. Cherryn Suomi-tunnus:


Ja kun hyvä linja löydettiin niin samallahan sitä laittaa sitten hieman isommat molempiin oviin. Samasta Motonetin säkistä viskattiin vielä sisälle kahdet huomioliivit ja jauhesammutin. Ei voi koskaan tietää kumpia tarvitaan.

Bemaristien suosiossa olevat kromilippa ja musta keskiö todettiin sopivan täydellisesti myös Cherryyn. Siksipä tuunauksen viimeinen viisi minuuttia käytettiin peltivanteiden maalaukseen Mastonin mattamustalla sprayllä. Pahvi väliin ja pullosta maalia vanteeseen. Älä suotta turhia suojaa tai putsaa. Maali on niin halpaa, että voit paikkailla vanteita maalilla aina kun ne esimerkiksi kuraantuu.

Äärimmäinen ero vanteissa näkyy näistä kahdesta kuvasta:




Siinäpä Team Kirsikan tuning vinkit koko Suomen nuorisolle jotka kaipaavat esimerkkiä. Antaa mennä vain, älkää jännittäkö ja muistakaa että samat ohjeet pätevät kaikkiin automerkkeihin. Vaikka sitten siihen isin työsuhde-Volvoon.

Tämä setti maksoi noin 20e, ja vei aikaa 1h 15min. Halvalla menee.

Kahdeksan päivää! Sitten pärähtää!

Työvoitto

Katsastuskorjaukset. Verta, hikeä ja kyyneliä. Noh..viimeiseksi mainittuja ei sentään tarvittu tässä tapauksessa. Mutta 2 ensin mainittua sitten viimeisenkin edestä. Kevään ruostekorjaukset, lukkomekanismien ronkkiminen ja jarrujen tarkistaminen. Kädet aivan ruvella ja selkä märkänä:)
Ensimmäisen katsastuskonttorikäynnin jälkeen ne hankalat hommat vasta olikin edessä. Vanha akselitappi piti pätkiä kolmeen osaan että tuli pois ja uudenkin kanssa sai jumpata monta tuntia ennenkuin pääsi tiputtamaan auton renkailleen. Ja alkup. jarruputki meni poikki -> tekemään uusi.
Ruostevaurio mikä piti korjata oli tankin täyttöputken takana. Oli lauantai ja kakkoskuski Antti oli hälytetty maalaustalkoisiin. Ei ollut siis paljoa aikaa ko. operaatioon. Hetki tuumattiin ja sitten. Takapenkit nurin, kontin muovit ja matto pihalle ja Antille rälläkkä kouraan. Märkä rätti täyttöputken suojaksi ja pyöränkoteloon kontin puolelta reilu aukko.. Eikä kauaakaan kun Antti pyysi jo tuoretta peltiä. Teki vielä yhdestä palasta. Itse olisin tehnyt ainakin 3 palasta..=)

Nyt on siis tuore leima. Passaa pöristellä muiden seassa. Pk-seudulla asustelen ja työmatka kulkee reittiä Vihdintie Haagan liikenneympyrään-> Hakamäentietä Mäkelänkadulle -> Vallilaan ja siitä poikittain Hämeentien yli Hermanniin. Tuolla liikuskelevat voivat helpostikin bongata mut aamulla ja iltapäivällä :)

Huomenna ensimmäinen pitkänmatkan testi. *onko Mikkeliin menijöitä?* Täällä!!
Pitää käydä moikkaa sikäläisiä kavereita ja sukulaisia nyt kun koko kesäloma menee sitten euroopassa.

Mutta ei pääse lähtemään aivan suoraan töistä huomenna. Tein töissä vähän varusteita ja se/ne pitää jättää tallille. Ensi viikolla kuvia täydessä varustuksessa. Tässä nyt kuitenkin yksi uudessa värissä.

Ranskis alkaa olla valmis tositoimiin

Täällä alkaa kunto ja varustelu olemaan aikalailla valmista. Hydevuotoja on ollut kohtalaisen jatkuvasti, mutta nyt on viimeisten paikkausten jälkeen ajettu n.300km ilman tippaakaan asfaltilla pysähdysten aikana. Eurooppalaisia sääntöjä on tutkittu ja nyt on greencard tilattu vakuutusyhtiöstä, ensiapulaukku hankittu ja FIN-tarra lyöty perseeseen kiinni. Huomioliivit löytyy kans ja ehkäpä pieni sammutinkin joutaa mukaan reissuun.

Myynti-ilmoituskin löytyy Nettiautosta: http://www.nettiauto.com/citroen/bx/4053848 Vaikka reissun eräs tarkoitus onkin parantaa Suomen autokantaa viemällä vanhoja romuja pois täältä, niin en panisi pahakseni vaikka joku sen takaisinkin ajaisi.

Olen siis ottanut tämän monen muun osallistujan tavoin päätoimiseksi käyttöautoksi. Työajoja tulee arkisin päivittäin. Ihan ekalla kerralla kun tää oli töissä mukana matkanteko tyssäsi kahdesti, kuten aiemmin jo kertoilin. Kerran sain kans työntöapua mäkistarttiin, mutta muuten onkin mennyt sitten ihan mukavasti. Kilometrejä on kertynyt jo vajaa pari tuhatta ja viha/rakkaus –suhde on syventynyt. Selkeästi tällaisella alle 500e romullakin tulee toimeen tarvittaessa. Suuresta osasta reissuun lähtijöistä mulla on kuitenkin sellainen kuva, että he ajavat jatkuvasti ns. ”suuritehoisilla” autoilla. Tämä on siis oiva palautus maanpinnalle tavallisten, reilusti alle 100 hevosvoimaisten autojen omistajien joukkoon. Toisaalta jos teen BX:llä tavallisen ripeän kiihdytyksen liikennevaloista tavoitenopeuteen, niin suuri osa autoilijoista jää silti kauas taakse. Taloudellinen ajotapa on siis selkeästi ihan vieras käsite suurelle osalle ajavaa väestöä. Tosin se jonon ensimmäinen pintakaasuttelija voi pilata kymmenen perässä ajavan strategian. Sivuraiteelle meni komeasti, mutta viimeisimmät 3 tankillista BX:llä on mennyt kulutuslukemilla 7,3; 7,6; 6,7. Viimeisin Vianorilta saatujen kapeampien renkaiden kanssa. Tämä sisältää aika sekä kaupunkia että maantietä. Tulevalla reissulla voi sitten matka-ajossa pihistellä ehkä lisääkin.

Mitä enemmän kilometrejä mittariin tulee sitä luotettavampi fiilis syntyy tässä samalla. Vielä pari viikkoa aikaa ajaa sitä testiä. Toivottavasti kaikki mahdolliset viat tulevat esiin ennen heinäkuuta, vaikka tuskin niitä enää tulee, tää on luottopeli. =)

Datsun Cherry - illaksi kotiin

Tänään maistelin hieman tulevaa seikkailua vaikka pysyinkin kotimaassa. Tarkoitus oli hakea Cherry Tampereelta, ottaa auto hellään huomaan ja tehdä parit pikku jutut siihen jos aikaa riittää. Ei tämäkään ole välttämättä noin yksinkertaista.

Task 1: Mene Hyvinkäältä Tampereelle ilman omaa autoa
Aloitin seikkailuni yli 30 asteen paahteessa kotikaupungissani Hyvinkäällä. Viikonlopun olen viettänyt muualla kuin koneen äärellä, joten aloin suunnittelemaan hyvinkin yksinkertaista junamatkaa vailla minkäänlaista käsitystä siitä, että joku talipallo piripää on käynyt polttamassa jonkun kopin ja junaliikenne takkuaa sen takia oikein kunnolla. Tämän episodin takia jouduin matkaamaan ensin Riihimäelle kumipyörillä. Ostin sieltä matkan vailla paikkalippua, ja loikkasin Pendolinon kyytiin jonka VR ystävällisesti pysäytti poikkeuksellisesti Riihimäen kauniille rautatieasemalle. Ilman paikkalippua oli itseasiassa ainut palvelutaso joka oli edes tarjolla. Luonnollisesti tiedustelin mahdollisuutta Business luokkaan, langattomaan internettiin sekä juoma/lounastarjoiluun. Olen joskus nähnyt tästä mainoksen. Se mainos oli huijausta.

Ennen kyytiin loikkaamista vietin tunnin ja viisitoista minuuttia laiturilla, polttavan auringon alla ja tupakkia imeskellen. Aika oli pitkä koska seuraan liittyi yli 70 vuotias, sukulaisiaan vihaava ja siideriä nappaileva naisihminen. Junien aikataulut olivat VR:n surkean tiedottamisen takia hyvin pimennossa, ilman teknologiaa ja nettiä en olisi itsekään selvinnyt paikalle oikeaan aikaan. Tämän myös aisti kyseisestä naishenkilöstä, joka viiden minuutin välein pisti palamaan ja kysyi varmuuden vuoksi joka kerta onko hän oikealla laiturilla. Mieltäni helpotti myös hänen halukkuutensa seurata minua niin löytää varmasti oikeaan junaan.

Juna tuli ja päätin välittömästi eksyttää uuden ihailijani. Lähdin junan peräosaa kohti, ja heti junassa totesin sen olleen tyhjä arpa. Ilman paikkalippua täpötäydessä junassa. Junassa jossa kukaan ei hymyillyt. Siirryin keulaan päin ja naurahdin melkein ääneen kun bongasin em. täti-ihmisen istumassa uuden uhrin kanssa. Istahdin vapaalle penkille, luovutin sen heti perään jollekin hyväosaiselle jolla oli paikkalippu. Istahdin seuraavalle penkille, ja luovutin sen Toijalassa nuorelle naishenkilölle joka käytti pitkiä kalsareita hameen alla. Typerän näköistä.

Lopulta Juna saapui kohteeseensa, ja tiimikaverini oli jälleennäkemisen riemua hehkuen minua vastassa. Istuin Stageaan, ja karautimme jonkun käsittämättömän surkean Regee Rekan soidessa suoraan tukikohtaan.

Task 2: Tutustu kalustoon
Cherry kiilsi auringossa miten mikä tahansa ruosteinen romu nyt ikinä kiiltääkään. Miltein mataksi haalistunut maalipinta, pintaruosteet ja natiseva olemus on juuri sitä mitä itse tältä reissulta juuri kaipaan. Auto jossa on sitä vanhaa kunnon luonnetta. Sitä luonnetta ei ole ollut tässä autossa uutena, se tulee historiasta ja iän tuomasta patinasta. Cherry on vuonna 1980 ollut samaa huttua kuin Avensikset, Citroen C5:set tai vaikka sitten Passatit ovat nykyään - harmaata massaa jollaisen autoa tarvitseva keskiluokka ostaa. Cherry on japanilaiseen tapaan pelkistetty, autossa leijuu sellainen mummola ödööri ja penkit on läsähtäneet yli 30 vuotisen taipaleen aikana lyttyyn. Jouset ovat yksinkertaisesti luovuttaneet, ne vaan eivät kestäneet enään.

Yllättävää kyllä, mutta autossa ei ole kapistusta joka ei toimisi. Jopa pyyhkijän viiksessä olevat säädöt pitivät paikkaansa. Harvassa nykypäivän autossakaan tihku säädetään samalla tarkkuudella kuin tässä, listalta löytyy 4, 6, 8 ja 12 sekuntia. Tasan! CD-soitinkin löytyy, sisällä oli tuntemattomaksi jäänyt levy joka varmasti viihdyttää useita tunteja reissun päällä. Kokeilimme kaataa etupenkit, ja totesimme niiden olevan vallan mainiot pieniin, tai vähän isompiinkin nokosiin. Kokeilin myös takapenkkiä, sitä ei ole tarkoitettu ihmiselle jolla on, noh, polvet.

Koeajo paljasti auton todellisen kyvykkyyden. Olin jo valmiiksi päättänyt auton olevan aivan perseestä. Se ei ollut. Siis se ei todellakaan ollut perseestä vaan puski eteenpäin kuin juna. Ohjailu onnistuu parilla sormella vailla kauhua. Tehoa kaipaisi kyllä lisää, satasen jälkeen kaasupolkimen painelu ei enään juurikaan vaikuta vauhtiin. Ajomelua toki on, mutta matkavauhdissa puhelimeen puhuminen ja kaverin kanssa keskusteleminen onnistuu ilman huutamista vallan mainiosti. Koin oloni jopa mukavaksi Cherryn ruorissa. Tämä homma toimii.

Mukana ollut Team Leppis eli Nissan Micra kiusoitteli tehopainosuhteellaan. Kostin moisen kukkoilun ajamalla Micran perään, vieläpä suoraan poliisimiesten katseiden alla. Tilanne ei aiheuttanut toimenpiteitä.

Task 3: Aja Cherryllä Tampereelta Hyvinkäälle
Kebab 14 jälkeen oli aika lähteä kotiin. Tampereella paistoi aurinko, mutta etelässä näkyi uhkaavat sadepilvet. Kiinnitin turvavyön, ja annoin 1.2 litraisen työntötankomoottorin laulaa. Nostin matkanopeuden noin sataseen tunnissa. Meteli ikkunoiden suhistessa oli infernaalinen, mutta päätin olla välittämättä siitä koska vaihtoehtona olisi huono sauna. Kaikesta huolimatta olin rento, pirteä ja huomasin jopa hieman makaavani penkissä. Samalla eteeni kiipesi valtava ukkospilvien sisään kiipeävä sateenkaari. Tuli uskomattoman hyvät vibat, mä olin kuitenkin Valkeakoskella ja Cherry pistää nyt jo herkistelemään.


Tästä mainiosta ilmiöstä sain jonkinlaisen kuvankin.


Tästä harmoniasta ja rauhallisuudesta minut palautettiin takaisin tälle Tellukselle silmänräpäyksessä. Ehdin ajaa vain hieman Valkeakosken alapuolelle kun taivas repesi täydellä voimallaan. Kolmostien syvät urat täyttyivät vedestä, niin myös tie niiden ympäriltä, ja Cherry nousi useasti vesipatjan päälle herättäen rennon kuljettajan haaveiluistaan. Ajan paljon, noin 60 000km vuodessa, ja harrastan lajia jossa vien autoni jatkuvasti pidon äärirajalle. Salamat, tuuli ja rankkasateet on jotain mikä ei omassa käyttökulkineessani saa minua koskaan hätkähtämään. Hyvät renkaat, teknologia ja nykyaikaiset turvallisuusvarusteet antavat minun ymmärtää, että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan. Cherryllä ajaminen teki sen sijaan nöyräksi, se kertoi minulle ratin välityksellä mitä tien ja renkaan välissä todella tapahtuu. Keltaisen valon vilkuttelun sijaan tämä 30 vuotta vanha auto laittoi minut tekemään kaiken sen jonka prosessorit, piirit ja väylät tekevät nykyajan autoissa. Jokaisen autokoulua käyvän nuoren kuljettajan pitäisi kokea tämä sama mekaanisuus. Perstuntemus lienee oikea sana. Ihan vain siksi, että nuoret käsittäisivät mitä nykyajan autot heidän puolestaan tekevät, ja kuinka se auto sen tekee. Sitä ei opi kuin sulkemalla järjestelmät, ja sitten toistamalla, ja toistamalla ja vielä kerran toistamalla suoritus. Kunhan valtio antaisi meille lisää moottoriratoja missä sitä autonhallintaa toiston kautta opettelisi.

Pahin näytti olevan takana päin vaikka sade vielä jatkuikin. Seuraava koettelemus kohtasi moottoritien rampissa reiluhkon kolinan säestämänä. Moottorijarrulla kuuluu kova pauke auton takapäästä, naureskelin tilanteelle hetken mutta hetken päästä oli pakko hyökätä rankkasateeseen tutkimaan tilannetta. Kirsikasta oli pettänyt pakoputken kannakkeet, ja putki hakkasi maata vasten. Korjasin vian nopeasti, ja karautin huvittuneena kotiin. Lienee syytä keskittyä putken kiinnitykseen ennen reissua.

Illaksi kotiin on siis jotain mitä Cherry teki.

Team ISTUIN valmistautuu rähinään! :D

Kesä hiki kuuma ja kostea... Armas seattini jonka kanssa yhteinen taival alkoi jo reilu kolme vuotta sitten Suomen turusta. Ostin sen vapun aikoihin koska varkaat tarvitsivat civikkiäni lainaan ja jollain oli töihinkin päästävä. Tuolloin nopeisiin liikeisiin tottuneena selasin nettiauton halpikset osastoa jäätävällä haukansilmäisellä varmuudella. Kappas kolmen sadan pyynnillä katsastamaton seat toledo vuosimallia 92... ja vieläpä raisiossa! Olipa vielä varustettu kaikilla sähköleluilla mitä espanjolat on lisenssillä saaneet "wolkkariinsa" laittaa. (ei nyt ilmastointia kuitenkaan)
Alla oli vielä nämä silloin huippukuntoiset pinnatut ekoturbon nastapallot, käynti oli mitäsattuu ja leima oli lipsahtanut omistajaltaan pitkäksi kun käsijarru ei herkkyydessään ollut pitänyt autoa pihamäessä ja komistus oli valunut ovi auki lyhtypylvääseen. No meikäläistäpä ei pienet pintanaarmut haitanneet ja muistaakseni puolentoistasadan kohdalla lyötiin kättä päälle ja tehtiin paperit.


Katsastuksesta sain seatin läpi vain jarruletkun vaihdolla ja yllättävää kyllä päästötkään käytihäiriöstä huolimatta olleet tarpeeksi pielessä että olisivat hylkyä aiheuttaneet. KAUAN sitä nykimisen aiheuttajaa etsittiinkin, vaihdettiin tulppaa, puolaa, ropattiin alipaineletkuja, ruuttaa ihmeteltiin kunnes vika lopulta löytyi. Kaasuläpän asentotunnistinvastus oli kulunut kaasun alkupään asennon alueelta ja ruisku suhutti suuttimesta maksimaalisen kakkuannoksen aina sopivalla kaasuläpän asennolla vaikka läppä olikin miltei kiinni. Puolenkymmentä ykspisteruiskua läpikäytyäni löysin yhden missä oli liukupinnat siinä kunnossa että sen kehtasi laittaa paikoilleen... ei sillä ettäkö ne ulkoisesti samat osat olisi muutkaan käyneet sijoilleen... saatika että kyseistä "potikkaa" olisi varaosana saanut tuollaiseen 18rp kone-harvinaisuuteen! Nykiminen loppui mutta joku on koneessa lopullisen pielessä kun tyhjäkäyni jäi rallieskortti höpötykseksi. No kovaa ajoo vaan sitten. Ja kaikesta huolimatta kulutuslukemat on siis todella kohtuulliset, kuuden ja kahdeksan litran väliin on tainnut mahtua kaikki sadat kilometrit mitä olen seatillani ajanut. Kaikkiaan taitaa 40 000km yhteistä matkaa olla jo takana!

Kolmekymmentä tuhatta ja pari öljynvaihtoa myöhemmin kesän lopulla jo tamperelaistuneelle seatilleni tapahtui se mitä jokainen seatkuski pelkää... Moottoritie oli kuuma, ajamisen nautinto niin makea kuin ollavoi ja autosta loppu käyminen. Ei STANA... kipuna hukassa! No kaveri haki töihin ja otin jo taas kunnossa olevan luottoratsuni, kasiysi civicin takaisin ajoon. Seatti hinattiin siskolikan pihalle nokialle odottamaan korjaustoimenpiteitä. Sitä se sit viikkokaudet odottikin kunnes sain ostetuksi uuden sytkäboxin, mallia motonet ja hintaa kolmekymppiä! Ei löytynyt kipinää ei... heitin hanskat naulaan ja seat makasi metrin hangessa sitten seuraavan talven, vajosi maaperään ja jarrut jäi jumin, akku kuivi ja muutenkin pieni homemainen tuoksu tuli kuljettajan seuraksi.

No vuosi sitten keväällä kun oli työpäivän jälkeen "joutoaikaa" hinattiin työkaverin kanssa seatti vastoin kaikkea tieliikennelakia, civikillä, lyhyellä narulla ja ilman minkään valtakunnan valoja pitkin poikin tesoman kautta lielahteen ainosataan nippusiteillä takaspoikkaan sidottu varoituskolmio "valona"!

Tarkempiin tutkimuksiin siis. Ei kipinää... hall-anturi uusiksi... taas meni kolmekymppiä... kyllä auton pittäminen on KALLISTA... ei kipinää... sit leikkas kun mittasin uudesta tarvikepuolasta vastusarvon. HEUREKA 1,26... Autodata kun antaa ohjearvoksi 0,8-1,2. Tämä selitti sen että kipinää ei tullut. Uusikaan hall-anturi ei jaksa antaa tarpeeksi käskyä puolalle. Vanha motonetmallin hallihan toimi vuodenpäivät, eli ei se aina paha asia ole että kiinassa osansa teettävät. Romukopasta sitten löysin vanhan ruiskumatun puolan... taisi olla Maccen mustasta romukasasta alunperin peräisin kun jotain paskaa yritin sillä joskus aiemmin käynnistellä! Ja niin alkoi seat taas höpöttämään tutulla vaappuvalla tyylillään. Hiukan ajoa, leima lappuun ja baanalle taas. Nyt oli jo katti viimeisillään ja päästölappua varten piti tehdä vartti viidessätonnissa töitä että meni rajoihin.

Siitä asti tähän kevääseen seatti tuli moitteettomasti parin sadan kilon työkalut peräluukussa aina minne sitä kuskinpaikalta käskettiin. Latauksen merkkivalon toiminta oli sit päässyt jossain vaihessa lopumaan ja tänä keväänä sitten ihmeteltiin kun virta loppuu kokoajan. No sehän ei ladannut lainkaan. Taas seisahtui seatti ja nyt sain työkaverilta nopeammin selkeästi uudemman vm. 93 mazdan tilalle kuin seattiin uuden laturin. Vanha kun oli mennyt siihen kuntoon että hiilet oli uponneet liukurenkaisiin viisi milliä. Ja ei kuulu tapoihin ostaa tilalle uutta autonhintaista laturia. Niinpä romikselta löytyi vaihtolaturi. Se hiilennysineen kiinni ja taas kukkuu. Nyt mietityttääkin jaksaako ne nysät koko reissua vai pitääkö taas kolmekymppinen sijoittaa. btw. aiemmin mainittu käytetty laturi oli jo 40€ eli on näitä kymppejä pitänyt tähän hakata tasaiseen tahtiin... noin kymmenen ekua per ajettu kuukausi. Ihan sopivasti siis.

No sit tähän päivään. Viimeviikolla tein sen mitä olin pari kuukautta ajatellut. Autohan oli seisonnassa ja mazdan ostamisesta ja parista kaverille lainatusta viikosta alkaen, joten aikaa olis kyllä ollut! Onneksi sain sentään leimaamisen hoidettua ennen seisontaan laittoa! Nyt jos koska oli päästölappu tiukassa. pihalta löytyneet katinpalaset vasikoi että heikoilla mennään jo. No kierroskikkailua ja kivasti mitattiin taas (miltei) kelvollisia arvoja.

Sitten taas pari kuukautta pihalla ja rysäytin seattini käyntiin... tai ainakin yritin. No akkuhan siitä oli kuiva... hieman apuvirtaa ja siitä se lähti sen kummemmin miettimättä. Tienoo täyttyi sinimustasta savusta ja tuprutus jatkui vielä seuraavan kymmenen minuuttia. On kai vähän renkulat ja kumet koneesta vähän jumissa. Se ei tahtia haittaa... autohan suorastaan huutaa pääsyä baanalle! Vettä tihkuu termarikotelosta mutta uutta en hanki vaikka muovinen onkin. Ennemmin tungen järjestelmään sementtiä ja kananmunia. Jälkimmäinen on korjauksena kiva ellei lämppärin kenno ala valskaamaan. Sit autossa haisee muukin kuin hiki ja rekkamiehenpastillit. Ja tässä autossa hiki tulee... lämmintä tulee kokoajan... ei täysillä mutta kai se lämppärinventtiili päästää välistä sen verran kokoajan että hytissä tarkenee!
Eturenkaista tein jo kesäversiot... takarenkaista tulee kunhan kämmenpohjan rakko paranee.

Varustelu alkaa ja jatkuu.... kattotelineet tarttis jostain keksiä mutta hitsaan vinkkelit kattoon kiinni jos ei jotain sopivia löydy. Ja ei varmaan löydy, seatissa kun on jotkut merkkikohtaiset viisaat laitteet vaatimuksena kattolistoista löytyvien luukkujen perusteella. Pitäähän ne paris-dakar keissit ja pari varapalloa saada katolle oikein roadtriphengessä!

Näin se homma siis etenee... heinäkuuta odotellessa... !