perjantai 8. heinäkuuta 2011

Puoliväli häämöttää.

Bormio, Italia. Kello jossain puolen yön korvilla ja väsynyt matkalainen koittaa taistella unta vastaan kirjoittaakseen johonkin intterweb blogiin. Tää on kuulemmna sitä nykyaikaa.
Olisihan tätä kai ollut jees raapustella sitä mukaa kun reissu etenee mutta tämä on nyt peräti toinen kerta kun tämän reissun aikana nettiä käyttämään. Onneksi kuitenkin pari muuta tiimiä on matkan varrelta kuulumisia jo viljellyt niin koitan tässä lähinnä väkästellä pienen katsauksen Leppiksen näkökulmasta.



Niin kuin aina isommalle reissulle lähtiessä, lähtöpäivä tuli tälläkin kertaa lopulta aivan silmille.
Vaikka kaikenlaisia valmisteluja tuli tehtyä pitkin edeltäviä viikkoja, meinasi moni asia silti jäädä totaalisesti vaiheeseen ja niin lähtöä edeltävä yökin tuli vietettyä pääosin tallilla Leppistä valmistellessa. Yöunet jäivät noin tuntiin. Kokoontuminen muiden kanssa Ahveniston moottoriradalla antoi hyvin osviittaa siitä kuinka poskettoman hauska reissu tästä olisi tulossa.
Koko jengillä oli oikeasti kivaa ja kelikin oli mitä parhain, joskin hieman kuuman puoleinen.
Ahveniston hornankattilan mittari näytti +32 astetta ja voin kertoa että poncho ei ole se viilein asuste jota on tullut testattua. Muutaman tunnin hikoilun ja nauramisen jälkeen suunnattiin kohti Turkua, matka sujui rattoisasti katto auki, sombrero lepattaen, Meksikolaista Duranguense musiikkia kuunnellen (maistiaiset). It's a love song, puto!


Ruotsista Tanskaan siirtyminen olikin jo toisenlaista tarinaa. Pitkän ja puuduttavan Ruotsin läpiajon jälkeen usutin kartturin ajamaan Malmösta eteenpäin ja eikös juuri silloin pamahtanut niskaan kammotyason ukkosmyrsky. Juutinrauman silta ylitettiin vertahyytävien pilvien alla ukkosen jyristessä ja salamoiden välkkyessä. Kovassa sateessa huomattiin Micran sadekelin ominaisuuksissa uusi miinus. Se ei varsinaisesti häiritse että tihkuasento ei toimi, eikä sitä toki kaatosateessa kaipaisikaan. Mutta kun pyyhkijänsulkien varret ovat alapäistään sen verran väljät että aina sunnnanvaihdossa ne jäävät hetkeksi aikaa paikoilleen,alkoi siltaa ylitettäessä sateen piiskatessa hieman jännittämään, että mitäs tässä nyt vielä käykään. Samoihin aikoihin Team Kirsikan pojat huutelivat radiolla että heidän pyyhkijät pysähtyivät, tosin syynä oli heillä kuitenkin rehellinen suomalainen tyhmyys, eikä varsinainen tekninen vika. Silllasta yli päästyämme (ja oikeastaan alikin, tuo tie kun kulkee pätkän tunnelissa) stopattiin huoltoasemalle jossa vaihdoimme Micran spoileripyyhkijän tilalle perusmallisen joka tuntui tökkivän hieman vähemmän.


Ja matka jatkui kohti Saksaa jossa yövyttiin heti Fehmarnin saarella jonkun leirintäalueen parkkipaikalla kun oltiin perillä liian myöhään päästäksemme sisään. Yöstä tulikin ikimuistoinen koska nukuimme Micrassa. Micrassa nukkuminen sinänsä ei välttämättä ole mikään elämää mullistava asia vaikka siellä ahdasta onkin, mutta kun sinnekin sattui juuri sopivasti kunnon ukkosmyräkkä. Täytyy sanoa että jos ukkosesta tykkää niin tuollainen rättikattoinen auto on omiaan antamaanhy vin läheisen yhteyden myrskyn äänimaailmaan tuulineen, ropinoineen ja jyrinöineen. Vaan siitä selvittiin hengissä ja saatiin pari tuntia untakin ja mikä parasta, Micran katto piti vedet ulkopuolella!

Ensimmäisestä päivästä Saksassa ei myöskään ole juuri mainittavaa, ajeltiin ristiin rastiin pieniä teitä ja jäätiin lopulta Magdeburgiin yöksi. Edellisten öiden vähiin jääneiden unien vuoksi päätimme itsekin ottaa hotellin ja se kannatti, hyvät oli unet. Seuraavana aamuna suunnattiin taas kohti etelää ja Dachaun entistä keskitysleiriä. Matkalla yövyttiin vielä leirintäalueella Ingolstadtin kupeessa. Tässä vaiheessa testasimme reissua varten hankittua 12e telttaa, joka osoittautui muuten ihan hintansa väärtiksi mutta auttamatta liian pieneksi allekirjoittaneen käyttöön; Aivan nurkasta nurkkaan asettuessa mahduin nippa nappa olemaan suorassa.



Olin käynyt tuolla Dachaussa joskus lapsena ja melko hyvin se lopulta vastasikin hataria muistikuvia. Paikka on omiaan vetämään aikuisenkin miehen vakavaksi.

Dachaun jälkeen päästiinkin starttaamaan kohti viimeistä kiintopistettä Saksan puolella. Neuschwansteinin linna aivan Saksan etelärajalla on paikka joka on aina ollut ns. "pakko nähdä" listalla ja nyt se osui melko sopivasti suunnitellulle reitille.
Linna olikin kaikkien ennakkokuvitelmien mukainen ja äärettömän vaikuttava ilmestys, vaikkakin ensimmäinen fiilis sen tultua esiin mäennyppylän takaa olikin että onko se sittenkin noin pieni?
Vaan kun sen luokse lopulta pääsi (sisälsi yhden elämäni pelottavimmista kyydeistä, sukkulabussi alhaalla olevan kylän ja ylhäällä vuoren rinteellä sijaitsevan linnan välillä, aivan serpentiinitien reunaa hipoen), olikin tilanne aivan selvä. On se vaan mahtava paikka kaikessa majesteettisessa typeryydessään.
Kannattaa tsekata. Oikeasti!

Linnan jälkeen olikin aika jättää Saksa taakse ja ajella aina vaan hienommiksi muuttuvia vuoristoteitä kohti Itävaltaa ja siellä Nassereithin kylässä sijaitsevaa leirintäaluetta. Jo tuonne Neuschwansteinin linnalle mentäessä oli mahtava hetki kun saatiin ensimmäiset näköhavainnot Alpeista. Siihen asti oltiin ajeltu jo ihan kohtalaisia ylänköjä ja jyrkkiäkin mäkiä mutta kun yhtäkkiä edessä seisoo näennäisesti suoraan pellosta kohoava pystysuora seinämä, muistaa taas että niitä oikeastikin isoja mäkiä on olemassa.
Anyway, leirintäalue oli tosi jees, saatiin nukuttua ja alueella oleva uima-allas kruunasi pitkän ja raskaan päivän.



Stelvio Pass ja autojen tosikoitos.

Yö tuli nukuttua Micrassa ja siinä nukkuessa kun ei mahdollisia asentoja ole kuin tasan yksi: Penkillä selkänoja taaksepäin kallistettuna röhnöttäminen. Jalat alaspäin nukkuminen (ja ilmeisesti muukin rasittaminen) alkoi näkyä ja aamuun lähdettiin nilkka mukavasti turvonneena.
Sen ei kuitenkaan annettu haitata vaan lähdettiin pikaisen markettiaamupalan jälkeen ajelemaan kohti Italiaa ja Stelvio Passia, yhtä reissun kohokohdista.

Italiaan saavuttiinkin kohtalaisen nopeasti. Matkalla nähtiin toinen toistaan upeampia linnoja ja niiden raunioita, vuoria ja taas vuoria, vuorien välissä laaksoja, vuoripuroja ja vesiputouksia,
kauniita alppikyliä, ynnä muuta suu auki tuijotettavaa sik oossom matskua.

Lopulta päästiin ylös Stelvion kylään jossa pikaisen kahvitauon ja auton kunnon tsekkauksen jälkeen lähdettiin kohti varsinaista kiipeilyetappia.
Itselläni ei ollut oikein mitään varsinaista visuaalista odotusta itse Stelvio Passista, mutta veikkaan että niillä ei olisi ollut mitään väliä kuitenkaan.


Stelvio Pass on kaikessa mahtavuudessaan jotain niin hienoa että sen aiheuttamia fiiliksiä on tässä ihan turha yrittää ruotia. Sen vain sanon että hiljaiseksi se vetää. Kannattaa tsekata.
Myös Micra näytti taas kyntensä ja jyräsi tuonne melkein 3km korkeuteen vailla mitään ongelmia. Lämmöt pysyivät täysin kurissa eikä 1.2 litraisesta voimanpesästäkään tuntunut veto vähenevän ennen kuin vasta ihan ylhäällä, ilmeisesti kuitenkin vain ilman ohenemisen vuoksi.
Toisella puolella tultiin alaspäin lähes yhtä varmoin ottein. Jarrut pitivät mainiosti ja autokin toimi, mitä nyt 10km putkeen moottorijarrulla lasketellessa auton lämpömittari putosi lähes nolliin.
Kaipa siellä on termari koko ajan vähän auki ja kun moottorilla ei ole oikein edes tyhjäkäynnin vertaa kuormaa ja ajoviima tuo viileää vuoristoilmaa, kone vaan kylmenee. Toisaalta, Micrassa on näemmä jossain vaiheessa hieman öljyä päässyt jäähdytysveden sekaan, tiedä sitten olisiko moisellakin vähän vaikutusta johonkin. Jäänee nähtäväksi.



Täytyy kuitenkin sanoa että tuolta huipulta lasketellessa ihan oikeasti jännitti, sinne kun pukkasi juuri sopivasti kunnon sateen ja alla olevat Aurora merkkiset kumit kun tapaavat olla jopa pahamaineisen huonot märällä, ei neulansilmämutkiin yksinkertaisesti voinut kauhean kovaa taittaa. Eli suomeksi: Tultiin alas erityisen varovasti :)


Tässä kaikki tältä erää, koitetaan keksiä uusi kooste tunnelmista ja tapahtumista kunhan saadaan ensin Välimeri näköpiiriin. Tässä vaiheessa ei voi sanoa muuta kuin että järjettömän hieno reissu! En olisi jättänyt väliin mistään hinnasta.

Team Leppis kuittaa.

Sorsanpojan versio matkankulusta.

Laakerin vaihdon jälkeen ei ole suurempia ongelmia ilmennyt ja nyt ollaankin jo Italiassa asti =) 

Saksan läpi ajelu oli pitkä urakka, ja vaati kolme yöpymistä. Yksi niistä leirintäalueella, jossa joku vihainen karavaanari halusi paikan hiljaiseksi jo kymmeneltä illalla, kun me vasta pöristelimme paikalle. Tämän johdosta meidät siirrettiinkin leirintäalueen perimmäiseen nurkkaan, jossa ei ollut ketään muuta lähimainkaan. Paikan työntekijätkin ilmeisesti kuvittelivat, että tulimme paikalle bilettämään, mutta telttojen pystyttämisen jälkeen ei mennyt varmaan tuntiakaan, kun tasainen tuhina kuului jokaiselta.
Mustalaisleiri
Seuraavana päivänä vuorossa oli Dachau ja keskitysleiri. Kyllähän sellainen hieman hiljaiseksi vetää, siitä ei pääse mihinkään. Koko porukasta se oli havaittavissa, mutta paikka paikoin hyvinkin musta huumori sai mielen pysymään plussan puolella.


Saksasta matka vei Itävaltaan ja sieltä Italiaan. Itävältaan saavuimme illalla, vietimme yön ja seuraavana päivänä ajoimme maan läpi Italiaan. Tämä on allekirjoittaneelle ensimmäinen kerta Italiassa.

Toisin sanoen, tänään huristeltiin (tai siis puuskutettiin) Stelvio Passille. Aivan mahtava paikka, tie oli aivan loistava ajaa ja näkymät olivat mahtavat. Sanat eivät riitä kuvailemaan eikä kuvatkaan varmasti välitä sitä samaa tunnelmaa, mikä reissulaisilla paikanpäällä oli. Corsa selvisi ylämäestä  hienosti, vaikka ilman oheneminen kuitenkin selvästi tuntui auton kulussa. Alas tullessakaan ei ollut ongelmaa jarrujen kanssa, vaikka ne alkumatkasta vähän lämpenivätkin.

Kunnon syheröä
Ylhäältä oli pakko ostaa diplomi siitä, että on käynyt omalla autolla Stelvio Passissa. Kiipesimme siellä niin ylös kuin pääsimme ja otimme koko porukasta autoineen kuvan. Kuvaussessio (tai porukka tai autot) herätti paikalle osuneissa motoristeissä hilpeyttä ja päädyimme myös heidän kameroihinsa :)



On the top of the world!!!

Alas tullessa otettiin vielä pieni kuvaustauko:


Mieletöntä. Ei voi muuta sanoa. Melkoinen kokemus ja varmasti ikimuistoinen.

-Terhi

torstai 7. heinäkuuta 2011

Stelvio Pass omin sanoin

Huonot yhteydet ovat kiusanneet blogaamista. Ainut naputtelija onkin ollut Tomi joka veivaa sikahintaisella mobiilidatalla like never before. Harmi kun ei saatu ketään operaattoria sponssiksi, olisi ollut etusivun paikka blogissa jossa käy 2000-3000 vierailijaa päivässä. :)

Tämä päivä oli luultavasti reissun The Päivä. Kaikki alkoi jo eilisestä kun otimme nakin majoituksen hankinnasta. Samalla muut jäivät katselemaan Ludvic II:sen prisenssalinnaa, joka on kuulemma toiminut itse Prinsessa Ruususen linnan mallina. Paineltiin kuuden auton voimin etukäteen kylään nimeltään Nassereith, matkalla sinne me törmäsimme mahtavaan episodiin jossa joku itävaltalainen ja saksalainen selvitti välejään kirveen avulla. Ilmeisesti riitaisa tilanne oli alkanut jo aikaisemmin jostain muusta. Homma tallentui GoPro kameralla jollakin tavalla. Juuri nyt ei pysty sitä laittamaan internettiin, joten laitetaan pieni screenshot.


Kun pääsimme kylälle. Nappasimme ensin majapaikat leiriläisille, sitten pyysimme leirintäalueen respaa soittamaan johonkin hyvään paikkaan, ja hoitamaan majoitukset lopuille kahdeksalle. Näin hän myös teki. Saksaan verrattuna Itävalta on upea maa! Ensinnäkin ihmiset puhuvat kohtuullista englantia, ja vieraanvaraisuus on mahtavaa. Hintakaan ei hotellitason majoituksissa ainakaan kesällä päätä huimaa, 30e/naama aamupalalla. Isompi yllätys olikin illallinen ja ennen kaikkea sen hinta. 10e hinnalla vedimme neljän ruokalajin illallisen. Oikeasti kyse oli varmaan siitä, että halusivat ylitse jääneistä ruokatarvikkeista eroon mutta se ei meitä haitannut. Itseasiassa oluttakin meni kolme stobea ennen kuin saatiin edes kamat huoneeseen. Siksi haluankin suositella mainiota Landhotel Seblick hotlaa. Jos tiputtelette alas Nasse-sedän kylään niin menkää sinne.



Aamusta se mahtavuus sitten alkoi. Ensin kokoonnuttiin totuttuun tapaan huoltoasemalle, tankit täyteen ja baanalle. Kohteena Stelvion kylä, siellä pieni tauko ja sitten kuuluisan pätkän kimppuun. Stelvion kylä ei ollut lainkaan sellainen turistirysä millaiseksi olin sen ensin kuvitellut. Käytiin symppiksessä pikkuhotlassa vetämässä Cappucinot, revimme Cherrystä etuvalojen pesimet irti koska niistä saatu T-haara tarvittiin Saab 96:sen kaasariletkujen yhdistelyyn. Kylässä ei myöskään ollut bensa-asemaa, joten samaan Sabaan piti myös tankata kaikkien varakannut. Seattiin vaihdettiin tulpat, ja Micran todettiin puhaltavan öljyt vesien sekaan. Myös Poliisi-Saba kärsi kytkinongelmista. Alkaa reissu tehdä taikojaan. Cherryyn laitettiin jo aikaisemmin paikallista ysikasia, sekä loraus boosteria millä tulee heittäen muutama hevosvoima lisää. 

Itse tie alkoi aika kesysti, mutta ensimmäisen neulansilmän jälkeen nousu vastasi mitä tahansa parkkihallin ramppia. Ainut ero oli, että se ramppi kesti seuraavat 13km tai jotain sellaista. Nousun aikana käytettiin ensin kakkos- ja kolmosvaihteita. Mitä ylemmäksi mentiin sen rankemmaksi nousu autolle kävi. Ohutta ilmaa tarvitaan koneeseen enemmän, ja Cherry huohotti siinä missä sen kyydissä ollut tiimikin. Loppupuolella jouduttiin käyttämään jo ykkös- tai kakkosvaihdetta. Auto oli täysin puutunut, mutta lämpöongelmia ei ollut. Kaikki toimi hienosti. Korkeuserot olivat järjettömiä, nousimme pitkälti toista kilometriä ja se näkyi myös maisemissa.



Ryhmäkuvia odotellessa. Koko Scrapyard tiimi parkkeerasi kielekkeelle ottamaan kuvia. Itse juoksin henkihieverissä vuoren rinnettä ylös ottamaan setupista kuvia. Aika paljon sai kauhoa ilmaa suuhun ennen kuin normaali hengitysrytmi palautui.

Stelvio Passissa söimme ihan paskat Wienin leikkeet, ostimme ylihintaiset T-paidat ja jutskailimme muiden motoristien kanssa. Samaan aikaan paikalle pyyhälti myös joku Europe Tour porukka, jossa jotkut vähäosaiset oli liikkeellä hieman eri kalustolla, mutta kiertävät silti samat maat. Valitettavasti emme päässet heidän kanssa jutulle. Nissan GT-R bongattu Stelvio Passilta.



Alaspäin laskeminen kohti Bormioa oli, jos edes mahdollista, vieläkin upeampi. Tiet olivat tasaisempia, mutta samalla myös leveämpiä ja vähemmän kaiteita. Maisemat oli upeita myös toisella puolella. Päätin hiljaa mielessäni, että joskus tulen tänne uudestaan ja mahdollisimman tykillä autolla. Pitää varmaan kaivaa jostain kilvet TimeAttack GT-R:ään. Paluumatka kärisytti oikein kunnolla muutaman auton jarruja, ja Poliisi Saabbi lopulta keitti tyhjäkäynnillä kuvauspaikassa. Flektin ohjaus oli pettänyt.




Tie ja miljöö veti ison miehen täysin sanattomaksi. Ei tätä paikkaa voi kuvata millään muulla sanalla kuin ainutlaatuinen. Huipulta soitin ensimmäisenä tulevalle vaimolleni, sitten äitille. Ehkä se äänestä sinne kotisuomeen jotenkin välittyi, mutta ei tätä paikkaa voi käsittää jos ei itse ole käynyt.


Kiitos ja kuitti. 

-Pete- 

Artikkeli Uusi Fuengirola -lehdessä

http://www.uusifuengirola.fi/epaper/832029050225232/

Käykäähän katsomassa, sivu 13. :)

Saksa ja Itävalta..long gone!!

Suurin haaste takana. Stelvio Pass menty ylös ja tultu alas. Tempra on toiminut yllättävän hyvin. Satulinnan parkkiksella puhalti vähän vettä ulos. Ehkä tämä on sitä tyyntä myrskyn edellä.


Hmmm..mistä aloittaisin. No Magdeburgista lähdettiin kahdesta osoitteesta. Meidän 4 auton letka kävi katsomassa kaupunkia ennen kokoontumispaikalle kurvaamista. Jokunen hilpeä ilme siellätäällä ja kerran ajeltiin ratikkakiskoja pitkin 100m kun ajokaista kulki 5m oikealla.
Dachaun keskitysleiri oli vaikuttava paikka. Veti hiljaiseksi kun näki ja luki mistä siellä on tapahtunut. Tuolta paikallisen varaosaliikkeen kautta. Sieltä 2 kahdessa porukassa satulinnalle. Kirsikan väki ehtikin jo kertoa tästä paikasta. En siis ala esittelemään paikkaa sen enempää. Tuolla taas kerran jaettiin porukka kahtia. Toinen siis jäi odottamaan linnan esittelyä ja toiset lähti etsimään majoituksia seuraavalle yölle. Tavoite oli päästä Itävallan puolelle ja näin tehtiin. N. 8km rajalta oli idyllinen kylä missä oli hotelleja ja leirintäalue meille kurjuutta haluaville. Siellä koitti se hetki kun meidän autokunta nukkui teltassa. On siis mallia iso. *2h, keittiö ja autotalli* :D Sitruunan Markus sai kortteerin autotallista :)
Aamulla kevyen jännityksen saattelemana Stelvio Passia kohti. Vaikka olin nähnyt kuvia niin silti yllätys oli melkoinen kun matka ylöspäin oli kestänyt 30min ja oltiin noin kolmasosa tultu. Ne maisemat! Pokkarilla tuli n.150 kuvaa ja ns. contour-kamera kuvasi koko matkan ylös(8MB). Ne on vielä korteilla ja otan tähän koneelle vasta aamulla täällä tai huomenna kun Antti ajaa aamun pätkän. Niitä saatte siis odottaa odottaa vielä.

Nyt vähän jotain ruokaa ja sitten unta palloon.

-Jarno

Huipulla tuulee

Terveiset Stelvio Passin huipulta liki 2800 metrin korkeudesta! Retkikuntamme yllätti kaikki odotukset ja pääsi kokonaisuudessaan perille. Kuuppa joutui ottamaan pari hengähdystaukoa matkalla mutta muut tulivat suuremmitta ongelmitta.

Kirsikan urheus laittoi tiimin jäsenet hämilleen. Lämmöt pysyivät nätisti kurissa, voimareservi oli käytössä sataprosenttisesti ja ykkösvaihdetta tuli käytettyä eniten. Neulansilmien sahaaminen sai sekä kuskin että kartturin ylähuulen hikoamaan.

-Tomi-

Loistava ilta Seeblickissä

Vietimme neljän autokunnan (Kirsikka, Sorsanpoika, Reinikaiset, Martti&co) kanssa mielettömän rennon ja hyväntuulisen illan aiemmin mainitussa Seeblickin majatalossa. Saapumisen jälkeen istahdimme tosiaan heti huoneiden buukkaamisen jälkeen hotellin terassille virvokkeita nauttimaan, ja ennenkuin huomasimmekaan oli ilta käsillä ja ruokaa alkoi tehdä mieli. Kävin juttelemassa paikan pitäjän kanssa mahdollisuuksista ja hän tarjosi meidän porukalle "house menu" -nimellä kulkevaa illallissettiä, hinnaksi mainitsi 10 euroa per henki. Kuulosti edukkaalta ja päätimme kokeilla mitä se pitää sisällään. Puolitoista tuntia myöhemmin vatsat aivan ähkytäynnä ymmärsimme että tämä menu sisälsi neljän ruokalajin illallisen, pääruokana wienerschnitzel. Kympillä. Sanoisin että saimme enemmän kuin odotimme.

Illan hämärtyessä katsoimme vielä porukalla muutamat reissun varrella kameroihin tarttuneet video-otokset ja hyvillä mielin hiivuimme hiljalleen yöpuulle, hyvissä ajoin aamua silmälläpitäen. Sää muuttui illan myötä tuuliseksi ja satamaankin alkoi, eikä lainkaan harmita ettei tullut valittua leirintämajoitusta kuten osa porukasta. :)

Yllä vielä näkymä huoneemme parvekkeelta.

-Tomi-